Uskon voima


“Tämän nähdessään Pietari alkoi puhua kansalle: "Israelilaiset, miksi te tätä ihmettelette? Miksi te tuijotatte meitä, aivan kuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet tämän miehen kävelemään? Ei - Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, meidän isiemme Jumala, on korottanut kirkkauteen palvelijansa Jeesuksen, hänet, jonka te luovutitte tuomittavaksi ja kielsitte Pilatuksen edessä, vaikka Pilatus oli päättänyt vapauttaa hänet. Hänet te kielsitte, pyhän ja vanhurskaan, ja pyysitte vapaaksi murhamiehen. Te surmasitte elämän ruhtinaan! Mutta Jumala herätti hänet kuolleista; me olemme sen todistajia. Jeesuksen nimi ja usko siihen antoi voimaa tälle miehelle, jonka te näette ja tunnette. Usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt tästä miehestä terveen, niin kuin te kaikki näette. "Minä kyllä tiedän, veljet, että te niin kuin hallitusmiehennekin teitte tietämättömyyttänne sen, minkä teitte. Mutta sillä tavoin Jumala pani täytäntöön sen, minkä hän ennalta oli ilmoittanut kaikkien profeettojen suulla: hänen Voideltunsa tuli kärsiä ja kuolla. Katukaa siis syntejänne, jotta ne pyyhittäisiin pois, kääntykää, jotta Herra antaisi tulla virvoituksen ajan ja lähettäisi Jeesuksen, teille ennalta valitsemansa Voidellun.” (Apt. 3:12–20)

Pietari oli parantanut syntymästään saakka ramman miehen temppelissä, mitä ihmeteltiin suuresti. Aivan ilmeisesti monet ajattelivat, että Pietari itse oli jollain kehittämällään tempulla saanut tämän ramman kävelemään. Parantumisihmettä ei kuitenkaan vaikuttanut Pietarin eikä Johanneksen oma voima tai hurskaus vaan usko Jeesukseen: ”Jeesuksen nimi ja usko siihen antoi voimaa tälle miehelle, jonka te näette ja tunnette. Usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt tästä miehestä terveen, niin kuin te kaikki näette.” (Apt. 3:16)

Käy ilmi, ettei usko ole vain joidenkin asioiden totena pitämistä eikä ainoastaan Jumalaan luottamista ja turvautumista, vaan se on myös voima, joka voi saada aikaan suuria. Sanoohan Raamattu: ”Uskon voimalla israelilaiset kulkivat Punaisenmeren yli kuin kuivaa maata pitkin, mutta samaa yrittäessään egyptiläiset hukkuivat.” (Hepr. 11:29)

Ihmeparantamisen yhteydessä Pietari ja Johannes saarnasivat saumattomasti sanaa ylösnousseesta Kristuksesta. He siis käyttivät evankelioinnin menetelmänään voimaevankeliointia eli sitä, että saarnattu sana vahvistetaan sitä seuraavien ihmeiden ja merkkien kautta. Raamattu pitää tätä täysin normaalina, asiaan kuuluvana ilmiönä: ”Opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat kaikkialla. Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä.” (Mark. 16:20)

Olen monesti kuullut haikailtavan suurten herätysten tai herätyksen aikojen perään. Niitä toivotaan kovasti, mutta unohdetaan katsoa Raamatusta, mitä kaikkea herätykseen kuuluu. Raamattu nimittäin liittää kaikkiin herätyksiin karismaattisia ilmiöitä ja voimaevankeliointia. Jos lyömme luukut kiinni Pyhän Hengen suuntaan, ei meidän pidä mitään herätyksiä odottaa. Jumala nimittäin antaa herätykset omilla ehdoillaan eikä meidän ehdoillamme. Vain hänen Pyhä Henkensä voi saada herätyksen aikaan. Me emme voi sitä itse itsestämme puristaa.

Asetamme usein rajoja sille, miten Pyhä Henki saa toimia keskuudessamme. Vaikka lausumme Isä Meidän -rukouksessa: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, emme kuitenkaan tosiasiassa elä emmekä toimi tämän mukaisesti. Meillä on monesti ehtoja sille, millainen herätyksen tulee olla tai millainen se saa olla. Pyhä Henki kuitenkin karsastaa tällaisia ehtojamme, asettamiamme esteitä ja rajoituksia ja siirtyy sinne, missä hänen annetaan toimia vapaasti. ”Älkää sammuttako Henkeä” (1. Tess. 5:19) on vakava varoitus kaikkien aikojen kristityille. Samoin ovat tärkeitä kehotukset: ”Älkää estäkö kielillä puhumista” (1. Kor. 14:39) ja ”Älkää väheksykö profetoimisen lahjaa” (1. Tess. 5:20). Siellä missä Pyhän Hengen annetaan toimia vapaasti ja armolahjoja tavoitellaan innokkaasti (eikä vain keskitytä varoittelemaan niiden väärinkäytön mahdollisuudesta), Jumala pääsee vaikuttamaan uutta elämää ja siten myös herätystä.

Myös Suomen kirkkohistoriassa jokaisen merkittävän herätyksen alussa on ilmennyt karismaattisia ilmiöitä. Näin oli laita rukoilevaisuudessa, herännäisyydessä, lestadiolaisuudessa ja viidennessä liikkeessä, jotka kaikki ovat syntyneet herätyksen seurauksena. Niissä liikkeissä, jotka ovat syntyneet jakaantumisen tai skisman seurauksena kuten evankelinen liike ja Luther-säätiö, eivät karismaattiset ilmiöt ole olleet tavallisia.

Joskus olen törmännyt siihen, että armolahjat halutaan korvata armonvälineillä, mikä on Raamatun sanan vastaista ajattelua. Ikään kuin Pyhä Henki toimisi muka vain aineellisten välineiden kautta. Raamattu ei koskaan rajaa Pyhän Hengen toimintaa vain armonvälineisiin! ”Kaiken tämän saa aikaan yksi ja sama Henki, joka jakaa kullekin omat lahjansa niin kuin tahtoo” (1. Kor. 12:11). Tämä näkyy myös siinä, missä kristillisen toiminnan painopiste on Raamatussa. Paavali sanoo: ”Eihän Kristus lähettänyt minua kastamaan vaan julistamaan evankeliumia (paremmin käännettynä: evankelioimaan, kreik. euangelidzoo)” (1. Kor. 1:17). Kristus ei lähettänyt Paavalia kastamaan eli keskittymään sakramentteihin vaan evankelioimaan eli kehottamaan ihmisiä tekemään uskonratkaisun (2. Kor. 6:1). Paavalilla ei tietenkään ole mitään kastetta vastaan, sillä se on ihan tärkeä juttu myös, mutta kristillisen elämän ja toiminnan painopisteen tulee olla siinä, mitä Kristus lähetti Paavalin ja meidät tekemään: ensisijassa henkilökohtaisessa evankelioinnissa ja vieläpä voimaevankelioinnissa (Matt. 10:7-8), ei sakramentteihin keskittymisessä.






Ei pelkuruuden Henkeä


“Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen. Älä siis häpeä todistaa Herrastamme äläkä häpeä minua, joka olen hänen takiaan vangittuna, vaan kärsi sinäkin vaivaa evankeliumin vuoksi. Siihen saat voimaa Jumalalta. Hän on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsullaan, ei meidän tekojemme perusteella vaan oman päätöksensä ja armonsa mukaisesti, jonka hän jo ennen aikojen alkua soi meille antamalla meille Kristuksen Jeesuksen ja joka nyt on tullut julki, kun meidän Vapahtajamme, Kristus Jeesus, on ilmestynyt. Hän on kukistanut kuoleman ja tuonut valoon elämän ja katoamattomuuden lähettämällä maailmaan evankeliumin.” (2. Tim. 1:7–10)

”Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden Henkeä.” Nämä sanat on helppo todeta tosiksi, kun lukee Apostolien tekoja ja katsoo, kuinka lukittujen ovien takana peloissaan olevista Herran opetuslapsista tuli rohkeaakin rohkeampia Jeesuksen todistajia, kun Pyhä Henki vuodatettiin heidän ylleen helluntaina. Näitä sanoja ei sen sijaan voi sanoa kovinkaan usein katsellessa aikamme kristillisyyttä. Milloin meistä kristityistä on tullut sellaisia pelkureita, joita olemme?

Apostolien aikana Jumalan sanan rohkeasta puhumisesta saattoi joutua epäinhimillisiin vankilaolosuhteisiin tai saada kidutuskuoleman ristillä. Suomessa vastaavasta voi saada korkeintaan sakkoja. Voisi siis olettaa, että me voisimme olla vapaasti vieläkin rohkeampia kuin alkukristityt. Silti ympärillämme ei näy suurempaa rohkeutta kuin heillä, ei edes samaa, vaan monenlaista pelkuruutta. Siinä missä ensimmäisen vuosisadan kristityt pelkäsivät Jumalaa mutteivät ihmisiä, meidän aikamme kristityt eivät pelkää Jumalaa mutta pelkäävät ihmisiä. Raamattu sanoo selvästi: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.” (Matt. 10:28)

Jopa niinkin yksinkertainen asia kuin uskovaksi tunnustautuminen uskosta osattomien ihmisten edessä saattaa olla monelle nykykristitylle ylitsepääsemätön asia – siitäkin huolimatta, että Jumalan sana sanoo: ”Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa.” (Mark. 8:38) Ja edelleen: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10:9-10)

Maassamme on todella monia julkijumalattomuuden ilmentymiä, joista osa on niin vaiettuja, että tuntuu kuin kivet huutaisivat. Esimerkiksi abortissa on kyse pienen lapsen harkitusta tappamisesta äidin kohtuun, murhasta. Näitä laillistettuja murhia tehdään Suomessa joka vuosi yli 10 000 – joka kuudes lapsi kuolee. Keskuudessamme on kansanmurha! Mutta kuka puhuu näiden lasten ja heidän elämisensä oikeuden puolesta? Heidän verensä huutaa maasta, niin kuin Aabelin veri, ja vaatii kostoa. Mitä sanookaan Jeesus: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” (Matt. 18:10)

Kun joku alkaa julkisesti puhua aborttia vastaan, hän saa vastaansa niin kovan vastustuksen ja mustamaalaamisen ryöpyn, että harvan asian kohdalla näin on. Esimerkiksi Mika Ebeling on ansiokkaasti puolustanut kohdussa olevien lasten oikeutta elämään, mutta häntä on mustamaalattu sekä Helsingin sanomissa että nettikeskustelupalstoilla. Itsekin pyrin tekemään jotain lasten oikeuksien asian hyväksi ja pistin pystyyn kolmen kaverini kanssa abortin vastaisen sivuston http://www.abortti.fi ja kannustan muitakin kristittyjä aktivoitumaan tässä asiassa.

Sama, mikä koskee aborttikysymystä, pitää paikkansa myös homokysymyksen kohdalla. Esimerkiksi Päivi Räsänen esitti YLE:n homo-illassa lokakuussa 2010 hyvin maltillisen kristillisiä kantoja, ja siitä huolimatta hänen kimppuunsa hyökättiin mediassa ja hänet leimattiin äärimmäisyysihmiseksi. Herää vain kysymys: Kuinka siitä ikiaikaisesta näkemyksestä, että avioliitto kuuluu vain miehen ja naisen välille, on tullut äärikanta? Onko kristillisen ja yleisinhimillisen avioliiton kannattaja jokin ”pomminheittäjä”, äärimmäisyysaktivisti? Tämä mustamaalaaminen vain kuvaa sitä, kuinka paljon maailma vihaa Jumalan sanaa ja sen mukaista oppia ja elämää. Emme kuitenkaan saa unohtaa, mikä on Jeesuksen seuraamisen hinta: ”Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin.” (Joh. 15:20) ”Kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi.” (2. Tim. 3:12)

Papit ja saarnaajat eivät ole yhtään helpommassa asemassa kuin muut kristityt. On helppo puhua Jeesuksesta ja Raamatun sanan arvovallasta puhujakorokkeen suojista jo valmiiksi uskovalle yleisölle, mutta jokaisen hengellisen työn tekijän on kysyttävä itseltään: ”Olenko valmis puhumaan kaikki nämä asiat kadulla vastaan tulevalle tai jossain muussa sellaisessa yhteydessä, jossa minun kanssani ollaan oletusarvoisesti eri mieltä tai näkemyksiäni jopa vihataan?” Nimittäin Jeesus ja apostolit puhuivat erityisesti ja jopa ensi sijassa niille, jotka olivat jo valmiiksi eri mieltä heidän kanssaan. Teemmekö me samoin?

2. Timoteuskirjeen 1. luvun teksti puhuu siitä, että Pyhä Henki on ensinnäkin ”voiman Henki”. Hän antaa voiman ja rohkeuden todistaa Jeesuksesta ja puhua myös parannuksen sanoja maailmalle, kuten teki Stefanos, ensimmäinen kristitty marttyyri. Se, miksi meiltä puuttuu monesti ensimmäisten kristittyjen rohkeutta, johtuu siitä, että meiltä puuttuu ensimmäisten kristittyjen avoimuutta ja alttiutta Pyhän Hengen voimalle ja täyteydelle. Nimittäin vain Pyhä Henki voi antaa tämän rohkeuden. Me emme voi sitä omasta lihastamme puristaa. Siksi Pyhän Hengen voima on keskeistä.

Toiseksi Pyhä Henki on ”rakkauden Henki”. Todistamisemme ja kehottamisemme vaikuttimena ei saa olla ihmisten vihaaminen vaan rakkaus heitä kohtaan ja halu heidän parannukseensa ja pelastumiseensa. Rakkaus on kuitenkin eri asia kuin hempeys. Jeesus, apostolit ja muut alkukristityt puhuivat tavattoman kovia ja ankaria sanoja, mutta niiden motiivina ja taustana oli rakkaus, pyrkimys toisten ihmisten parhaaseen. Meillä ei tietenkään ole luonnostaan tätä rakkautta ja siksi tarvitsemme sitä Pyhältä Hengeltä, joka on rakkauden Henki.

Kolmanneksi Pyhä Henki on ”terveen harkinnan Henki”. Tämä tarkoittaa, että terve kristillinen aktivismi on suunniteltua ja harkittua toimintaa, ei satunnaista ilmaan sohimista. Meidän on Pyhän Hengen antamalla viisaudella tehtävä suunnitelmia Jumalan johdatuksessa ja pyrittävä miettimään, miten toimemme parhaalla mahdollisella tavalla hyödyttävät asiaamme.

TV7:llä oli Café Raamatussa 6.11.2010 Leif Nummelan vieraana Juha Ahvio, aiheena homokysymys. Ohjelmassa oli esillä homoliikkeen systemaattinen agenda homoseksuaalisen elämäntavan yhteiskunnallisesta ja kulttuurillisesta hyväksyttämisestä. Jäin miettimään, miksi me kristityt emme voisi olla yhtä älykkäitä ja hyödyntää samankaltaisia toimia päinvastaisen asian eli Jumalan sanan mukaisen ajattelun hyväksyttämiseksi. Eihän Raamatussa turhaan kerrota: ”Herra kehui väärää huoneenhaltijaa siitä, että hän oli menetellyt ovelasti. Sillä tämän maailman lapset ovat omaa sukukuntaansa kohtaan ovelampia kuin valkeuden lapset.” (Luuk. 16:8)






Jeesus, Pahan vallan voittaja


“Jeesus ajoi mykästä miehestä pahan hengen. Kun henki oli lähtenyt, mykkä mies alkoi puhua, ja kaikki hämmästyivät. Muutamat kuitenkin sanoivat: "Belsebulin, itsensä pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa." Toiset taas halusivat panna hänet koetukselle ja vaativat häneltä merkkiä taivaasta. Mutta Jeesus tiesi, mitä heillä oli mielessä, ja sanoi: "Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, ja talot sortuvat toinen toisensa päälle. Jos nyt Saatana taistelee itseään vastaan, kuinka sen valtakunta voi pysyä koossa? Tehän sanotte, että minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla. Mutta jos minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla, kenen avulla sitten teikäläiset niitä karkottavat? Heistä te saatte itsellenne tuomarit. Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormella, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne. "Kun väkevä mies vartioi linnaansa ase kädessä, hänen omaisuutensa on turvassa. Mutta jos toinen vielä väkevämpi hyökkää hänen kimppuunsa ja voittaa hänet, tuo väkevämpi ottaa häneltä aseet ja varusteet, joihin hän luotti, ja jakaa saamansa saaliin. Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa. "Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: 'Minä palaan kotiini, josta lähdin.' Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa."” (Luuk. 11:14–26)

Eräs huomiota herättävä piirre Jeesuksen maanpäällisessä toiminnassa on riivaajien ulosajamisen runsaus ja myös näiden tekojen merkittävyys hänen palvelutehtävänsä kannalta. Markuksen evankeliumissa tämä näyttää olevan lähes kantava teema. Jeesuksessa Jumalan valtakunta ja voima ovat konkreettisesti tulleet pahan vallassa olevan maailman keskelle. Siellä missä ennen hallitsivat Saatana ja tämän demonit, saavat nyt tilaa Jumalan voima ja valta.

Paavali kirjoittaa: ”Jumalan valtakunta ei ilmene puheina vaan voimana” (1. Kor. 4:20). Tähän toteamukseen on helppo yhtyä, kun lukee Jeesuksen toiminnasta evankeliumeissa tai hänen uskoviensa toiminnasta Apostolien teoissa. Valitettavasti samaa ei voi todeta nykykristillisyyttä katsellessa. Olemmeko latistaneet Jumalan valtakunnan vain puheisiin ja unohtaneet Jumalan voiman? Paavalille vain puheissa ilmenevä kristillisyys oli uppo-outoa. Puheessaankin hän viittaa nimenomaan Jumalan voimaan:

”En näet rohkene puhua mistään muusta kuin siitä, mitä Kristus on minun kauttani tehnyt saattaakseen maailman kansat kuuliaisiksi, puheiden ja tekojen, tunnustöiden ja ihmeiden avulla, Jumalan Hengen voimalla.” (Room. 15:18–19) Näistä jakeista käy ilmi, että paavalilaiseen lähetystyöhön kuuluu erityisesti kolme asiaa, joiden kautta todistus Jeesuksesta ja evankeliumista välittyy: 1) sanat eli puhein tapahtuva vakuuttaminen, 2) teot eli rakkauden palvelu ja 3) voimateot ja ihmeet.

Joskus voidaan selittää, että lähetyskentillä Jumalan voima näkyy, mutta ”kristillisissä” maissa näin ei enää tarvitsisi olla. Maailmassa ei kuitenkaan ole yhtään niin kristillistä maata, että enemmistö asukkaista olisi uudestisyntyneitä Jeesuksen seuraajia. Lähetyskenttä on läsnä kaikkialla, missä on uskosta osattomia: meidän työpaikoillamme, kouluissamme, kodeissamme ja myös kirkossamme. Paavalilaisen lähetystyön todistukselle on tarvetta kaikkialla, missä sanaa saarnataan ja evankeliumi on esillä.

Nämä asiat eivät olleet outoja myöskään reformaation aikana. Helatorstain saarnassaan vuonna 1522 Luther käsitteli tekstiä Mark. 16:16–20 ja opetti siihen liittyen: ”Missä on kristitty, siellä on yhä myös valta tehdä näitä ihmeitä ja merkkejä, mikäli tarpeellista.” Vuotta myöhemmin hän kommentoi helatorstain saarnassaan tekstiä Joh. 14:12 seuraavasti: ”Meidän on sallittava näiden sanojen pysyä emmekä saa selittää niitä pois niin kuin jotkut ovat tehneet väittämällä, että nämä merkit ja Hengen manifestaatiot kuuluisivat muka vain kristinuskon alkuaikoihin mutta olisivat nyt lakanneet. Se ei ole oikein, sillä sama voima on yhä seurakunnassa. Ja vaikka tätä voimaa ei käytettäisikään, niin eipä haittaa, sillä meillä on yhä tuo voima ja valta tehdä ihmeitä ja merkkejä.”

Luukkaan evankeliumin 11. luvun tekstistä käy ilmi, että ihmeiden ja merkkien kuten ihmeparantumisten lisäksi Jumalan voima näkyy erityisesti pahojen henkien karkottamisena riivatuista. Vaikka Jeesus nuhteli pahojen henkien lisäksi myös sairauksia ja käski niitä lähtemään ihmisistä (Luuk. 4:39), hän ei kuitenkaan samaistanut näitä vaan käsitteli niitä selvästi erillään (Mark. 1:32–33). Sairaille hän puhui aina lempeästi, mutta riivaustapauksissa hänen puheensa oli ankara. Sairas ihminen ei ole riivattu eikä riivattu ole välttämättä sairas, vaikka joissain tapauksissa näinkin voi olla, kuten Luuk. 11:14 osoittaa.

Kun fariseukset vastustivat Jeesusta ja apostoleja, he pyrkivät yleensä joko selittämään tapahtuneet ihmeet pois tai väittämään niiden olevan Paholaisen työtä. Yhä nykypäivänäkin karismaattisuuteen ylikriittisesti suhtautuvien puheissa näkyy tämä sama fariseusten ajattelu: tapahtuneet Jumalan voiman ilmestymiset selitellään pois tai sanotaan niiden olevan Pahasta lähtöisin. Ei siis mitään uutta auringon alla.

On olemassa kolme ääritulkintojen vaaraa, jotka näkyvät sekä Raamatussa että omassa ajassamme. Liberaaliteologiassa on taipumus selittää persoonallinen pahuus kokonaan pois ja katsoa kaiken olevan vain luonnon lainalaisuuksien alaista. Ei uskota henkien vaikuttavan todellisesti tässä maailmassa. Sessationistit taas selittävät tyypillisesti Jumalan ihmeet Paholaisen työksi ja Paholaisen työn vain sielullisuudeksi. Äärikarismaattisuudessa on puolestaan taipumus katsoa epäterveesti kaikki kielteinen riivaajien vaikutukseksi.

Jeesuksen puheissa fariseuksille näkyy terve keskitie. Fariseukset eivät olleet oikeassa skeptisyydessään eivätkä varsinkaan syytöksissään, joissa Jumalan työ leimattiin Paholaisen työksi. Jeesus torjuu kuitenkin päättävästi myös äärikarismaattisen ajatuksen siitä, että uskovassa voisi olla riivaaja. Hän opetti: ”Kun väkevä mies vartioi linnaansa ase kädessä, hänen omaisuutensa on turvassa. Mutta jos toinen vielä väkevämpi hyökkää hänen kimppuunsa ja voittaa hänet, tuo väkevämpi ottaa häneltä aseet ja varusteet, joihin hän luotti, ja jakaa saamansa saaliin.” (Luuk. 11:21–22)

Pyhä Henki on "väkevämpi mies". Jumala on vahvempi kuin mitkään pahat henget, jotka ovat vain luotuja olentoja. Sellaista ihmistä, jossa Pyhä Henki asuu eli joka on uskossa, ei mikään riivaajahenki voi ottaa valtaansa. Pyhä Henki ja paha henki eivät voi olla samassa asunnossa. Siksi on päättävästi torjuttava kaikki ajatuksetkin riivaajien asumisesta uskovissa ja erityisesti riivaajien ulosajaminen uskovista. Sellainen on vakavaa hengellistä väkivaltaa.

Jos uskomme Jeesukseen, kuulumme hänelle. Pyhä Henki on tullut asumaan meihin, eikä riivaajilla ole valtaa ottaa meitä hallintaansa niin kauan kuin olemme uskossa. Kun Jeesus on saanut tulla elämäämme, hän on pahan vallan voittaja myös meissä ja meidän puolestamme.






Oikea paasto


“Huuda kurkun täydeltä, älä arkaile, anna äänesi kaikua kuin pasuuna! Kerro kansalleni sen rikokset, Jaakobin suvulle sen synnit. Minua he ovat etsivinään päivästä päivään ja kyselevät tietoa minun teistäni niin kuin kansa, joka noudattaa vanhurskautta eikä ole hylännyt Jumalansa säätämää oikeutta. He pyytävät minulta oikeudenmukaisia tuomioita, he pyytävät Jumalaa puolelleen ja sanovat: "Miksi sinä et huomaa, kuinka me paastoamme? Etkö näe, kuinka me kuritamme itseämme?" Näen kyllä! Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne, te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne. Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja. Te ette enää pidä sellaista paastoa, joka kantaa rukoukset taivaisiin. Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi? Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen."” (Jes. 58:1–9)

Aikakautemme ihminen ei pidä auktoriteeteista eikä itseensä kohdistetuista vaatimuksista. Helposti myös uskovina nielemme ajan hengen ja saatamme ajatella alitajuisesti, että Jumalakaan ei saa olla meille todellinen auktoriteetti tai ainakaan hän ei saisi vaatia ihmisiltä mitään. Jesajan kirjan opetus paastosta maalaa kuitenkin eteemme toisenlaisen kuvan: Jumala kuulee niiden rukoukset ja näkee niiden paaston, jotka noudattavat hänen tahtoaan ja tekevät oikein.

Kirkollisessa saarnassa olen kuullut usein ns. antinomismia (suom. lain vastaisuus), ajattelua jossa Jumalan vaatimusten katsotaan olevan kielteinen asia, josta armo meidät vapauttaisi. Lakia ei muka saisi julistaa, koska ihmiset tietäisivät sen luonnostaan tai kokisivat sen kielteisenä. Tämä on kuitenkin paitsi Raamatun ja Jeesuksen selvien ohjeiden vastaista myös hyvin lyhytnäköistä. Ilman lakia armo on väistämättä lupalappu jatkaa synnissä elämistä, vaikka kuinka seliteltäisiinkin, ettei se sitä tarkoittaisi. Ilman lain julistusta ihminen ei tule todelliseen synnintuntoon, ei ymmärrä koskaan olevansa kadotettu eikä voi tehdä parannusta synneistään. Vasta synnintunnon tilassa armo voi tuoda vapautuksen.

Antinomistisessa ilmapiirissä koetaan tyypillisesti kiusallisena myös uskovan vaellusta koskevat vaatimukset ja saatetaan kauhistua sellaista Raamatun opetusta, jossa rukousten kuuleminen ja oikea elämänvaellus kytketään toisiinsa. Vaikka on toki totta, että Jumala kuulee rukouksemme Jeesuksen tähden, on silti selkeä julkisynnissä eläminen este rukousten kuulemiselle: ”Ei Herran käsi ole lyhyt pelastamaan eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan. Ei, vaan teidän rikkomuksenne erottavat teidät Jumalastanne. Teidän syntinne ovat saaneet hänet kääntymään pois, niin ettei hän teitä kuule.” (Jes. 59:1–2)

Jesajan kirjan 58. luvun tekstistä käy ilmi, että paaston tarkoitus on erityisesti Jumalan tahdon kyseleminen. Silloin kun elämässämme on suuria tienhaaroja tai taitekohtia, Jumala odottaa, että kysymme aina ensin hänen tahtoaan ja sitten vasta teemme omia päätöksiämme. Usein sorrumme siihen virheeseen, että ensin itse teemme suunnitelmia elämäämme varten ja sitten vain pyydämme niille Jumalan siunausta. Jumala odottaa meiltä toisenlaista toimintaa. Ensin on kysyttävä Jumalan tahtoa ja vasta sitten mietittävä inhimillisesti, miten tästä mennään eteenpäin. Raamatun opettama tapa Jumalan tahdon kyselemiseen on erityisesti paastorukous. Apostolien teoissakin näemme Herran opetuslasten nimenomaan paastonneen ennen Paavalin ja Barnabaksen evankelistan tehtävään erottamista (Apt. 13:1–3).

Paasto kuitenkin sotii 2000-luvun mukavuudenhaluisen länsimaisen ihmisen elämän orientaatiota vastaan, jossa mielihyvän määrällä mitataan monesti jonkin toiminnan kiinnostavuutta. Emme ole tottuneet kieltäytymään. Myös niissä kristillisissä piireissä, joissa paastosta ei ole opetettu eikä sitä ole harjoitettu, voidaan kokea outoudesta nousevaa vastustusta: kaikki, mikä ei ole ennalta tuttua vaan tulee uutena, on automaattisesti pahaa. Kristittyinä meidän tulisi kuitenkin omaksua se ajattelutapa, joka on Raamatussa. Jeesuksen opetuslapset eivät paastonneet hänen ollessaan maan päällä, mutta taivaaseen ottamisen jälkeen he paastosivat, ja tätä Jeesus myös odotti heiltä (Mark. 9:14–15).

Paasto on myös väline hengellisessä taistelussa ja sodankäynnissä. Kun opetuslapset ihmettelivät, miksi he eivät saaneet ajetuksi voimakasta riivaajahenkeä ulos riivatusta, Jeesus vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla” (Mark. 9:29). Opiskeluaikanani sain huomata tämän puolen paaston vaikutuksista, kun teimme evankeliointiaktioita opiskelijoiden suuriin ryyppybileisiin. Menimme kertomaan Jeesuksesta sinne missä hänestä oltiin hyvin kaukana. Saimme kokea monenlaista hengellistä vastustusta, mutta kun taistelimme sinnikkäästi rukoillen, paastoten ja kilvoitellen niitä hengellisiä voimia vastaan, jotka ihmisiä sitoivat, saimme vähitellen huomata Jumalan valtakunnan edistyvän toimintamme kautta, ja ihmisiä alkoi myös tulla uskoon.

Paastoa ei tule nähdä kielteisesti, sillä se ei ole mikään Jumalan tapa kiristää ihmistä. Paasto on ennen kaikkea Jumalan meille antama mahdollisuus lähestyä häntä. Jesajan kirjan teksti osoittaa, että oikeaan paastoon tulee liittyä sekä rukous että oikea elämänvaellus. Olemme tottuneet rukoilemaan, mutta olemmeko tottuneet myös kilvoittelemaan? Tai jos olemme tottuneet kilvoittelemaan, olemmeko tottuneet myös paastoamaan? Saako Jumala vaatia meiltä mitään? Mutta mikä siunaus ja lupaus sisältyykään oikeaan paastoon, johon yhdistyvät rukous ja kilvoitus: ”Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: ’Tässä minä olen.’” (Jes. 58:8–9)






Pyhän Hengen voima


“Ja kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa". Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi: - Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille. Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.” (Luuk. 2:22–33)

Kun Jeesus oli kahdeksan päivän ikäinen ja hänen vanhempansa toivat hänet temppeliin, he kohtasivat Simeon-nimisen miehen. Simeon oli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, joka hartaasti odotti Messiaan ilmestymistä. Evankeliumitekstistä huomaamme hänen olleen merkittävä karismaatikko: Pyhä Henki oli hänen yllään, Pyhä Henki puhui hänelle, hän sai Jumalalta profeetallista tietoa tulevista tapahtumista, hän meni temppeliin Pyhän Hengen johdatuksesta, hän ylisti tunteikkaasti Jumalaa, hän profetoi voimallisesti Jeesuksesta jne.

Joskus kuulee käsityksiä, joiden mukaan Pyhän Hengen erityinen läsnäolo ja armolahjojen runsas esiintyminen kuuluisivat vain niihin aikoihin ja tilanteisiin, joissa seurakunta on nuori, mutta muualle ei. Tässä ajattelussa on useitakin virheitä. Ensinnäkin se sisältää loogisen päättelyvirheen, sillä ei siitä, mikä on asioiden tila nyt, voi päätellä, miten asioiden tulisi olla. Toiseksi se ei ole sopusoinnussa varhaisen kirkkohistorian kanssa. Vaikka tiedämme mm. kirkkoisä Khrysostomoksen sortuneen tähän virheelliseen ajatteluun, esi-nikealaiset isät olivat tyystin toista mieltä. Keisari Konstantinosta edeltänyt varhaiskirkko, marttyyrien kirkko, oli todistettavasti karismaattinen.

Kolmas ja keskeisin virhe tässä ajattelussa on, että se ei ole Jumalan sanan mukainen. Jumala on kyllä sanansa mukaan halukas antamaan armolahjojaan ja voimaansa ihmisille, mutta kunnioittaa ihmisten rajoja niin, ettei väkisin ala toimia heidän elämässään. Jos ihminen ei ole halukas tai valmis ottamaan vastaan Jumalan voimaa, ei Jumala voimaansa anna. Emme näe ympärillämme enempää Jumalan voimatekoja, koska suhtaudumme voimatekoihin ja Jumalan Hengen yliluonnollisiin vaikutuksiin kielteisesti ja epäillen.

Mutta missä janoisesti etsitään Jumalan voimaa ja ilmestymistä, jotta voitaisiin palvella häntä täyspainoisemmin ja julistaa sanaa kadotetuille voimallisemmin, siellä Jumala antaa myös lahjojensa koko runsauden. Siksi näemme paljon Jumalan voiman ilmestymistä esimerkiksi Kiinassa, jossa on herätystä. Syy ei siis ole siinä, että seurakunta Kiinassa olisi nuori, vaan siinä, että siellä ollaan avoimia Jumalan voimalle. Japanissa nimittäin on tyystin toinen tilanne, vaikka seurakunta on siellä suurin piirtein saman ikäinen kuin Kiinassa.

Raamattu ei tee eroa armolahjojen välille vaan pitää niitä kaikkia aivan yhtä keskeisinä seurakunnan elämälle. 1. Kor. 12 opetuksessa jokaista armolahjaa verrataan seurakuntaruumiin jäseneen. Sellainen seurakunta toimii vajaasti tai ei ollenkaan, jolta puuttuu joitain jäseniä, jolta puuttuu joitain armolahjoja. Paavalin mukaan armolahjojen teologiassa ei ole kyse vain jotakin tiettyä aikaa koskevasta opetuksesta vaan universaalista Kristuksen ruumiin dynamiikasta, joka koskee kaikkia niitä aikoja, jolloin seurakunta on maan päällä. Vasta paruusia, Jeesuksen toinen tulemus, päättää seurakunnan ajan ja siten myös armolahjat. Paavalin mukaan seurakunnassa tulisi olla armolahjojen koko runsaus aina Kristuksen tulemiseen saakka (1. Kor. 1:7). Myös Joelin profetian mukaan armolahjat jatkuvat helluntaista aina viimeisiin aikoihin, lopun ajan merkkeihin asti, jolloin ”aurinko pimenee ja kuu värjäytyy vereen” (Joel 3:4, Ilm. 6:12).

Kaikkien armolahjojen, ihmeiden ja merkkien tarkoitusperän tulee kuitenkin olla sama kuin Simeonin tapauksessa temppelissä: ne korottavat ja kirkastavat Jeesusta. Kun Simeon katsoi Jeesusta, hän ylisti: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut.” (Luuk. 2:30–31) Armolahjat, ihmeet ja merkit toimivat oikein ja puhtaasti, kun ne kirkastavat Kristusta, Messiasta, joka tuli maailman valoksi meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden.






Kertokaa mitä kuulette ja näette


“Kun Johannes vankilassa kuuli Kristuksen teoista, hän lähetti opetuslapsensa kysymään: "Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?" Jeesus vastasi heille: "Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju." Heidän mentyään Jeesus alkoi puhua ihmisille Johanneksesta: "Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka hienostelevat vaatteillaan! Mitä te sitten odotitte näkevänne? Profeetanko? Aivan oikein, ja minä sanon teille, että hän on enemmänkin kuin profeetta. Hän on se, josta on kirjoitettu: - Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi, hän raivaa sinulle tien.” (Matt. 11:2–10)

Vankilassa istuvan Johannes Kastajan mieleen nousi epäilys: ”Onkohan Jeesus todella Jumalan lähettämä Messias?” Johannes oli kyllä kuullut Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan monta kertaa, mutta halusi saada varmuuden. Jeesus ei kuitenkaan lähettänyt vankilaan mitään omaan persoonaansa tai omiin opetuksiinsa liittyvää vakuutusta vaan käski Johanneksen opetuslasten kertoa tälle hänen teoistaan.

On sanottu, että kreikkalais-kristillisyyden ja juutalais-kristillisyyden ero on siinä, että ensimmäinen keskittyy siihen, mitä Jumala on, kun taas jälkimmäinen siihen, mitä Jumala tekee. Itse olin nuorempana aito kreikkalais-kristitty, joka vain pohdin ja tutkin älyllisesti sitä, mitä Jumala on, millaiset ovat hänen ominaisuutensa ja millainen tieto Jumalasta on mahdollista. Uskoni oli aivouskoa. Mieltäni kalvoivat monet epäilykset ja pelot. Tuntui, että Jumala on kaukana ja minulle tuntematon. Välillä epäilin Jumalan olemassaoloakin.

Tämä kaikki muuttui, kun sain myöhemmin uskovien yhteyden ja elävän hengellisen kodin eräästä kristillisestä opiskelijajärjestöstä, jossa näin uskon toimivan käytännössä. Siellä luotettiin aidosti Jumalaan myös yliluonnollisissa asioissa ja keskityttiin paljon siihen, mitä Jumala tekee, eikä niinkään filosofoitu Jumalan olemusta tai yritetty puristaa häntä rationaaliseen muottiin. Älylliset epäilykseni haihtuivat vähitellen eivätkä ole sen koommin palanneet, sillä sain nähdä ympärilläni ja myös omassa elämässäni, mitä Jumala tekee ja että hän on todella elävä Jumala, joka toimii yhä tänä päivänä. Hän muuttaa ihmisten elämää ja antaa uuden voiman ja rohkeuden elää uskossa.

Jeesuksen vastaus vankilassa olevalle Johannes Kastajalle noudattaa tätä samaa linjaa. Jeesus käski kertoa teoistaan. Aivousko on nähtävä yrityksenä saavuttaa Jumala ihmisen omin kyvyin, mutta Jumalan tekoihin suuntautuva usko ottaa vastaan Jumalan yrityksen lähestyä ihmistä. Edellinen epäonnistuu ihmisen rajallisuuden tähden, mutta jälkimmäinen onnistuu Jumalan kaikkivaltiuden tähden. Raamatun ja uskon kysymysten älyllisellä pohdiskelullakin on toki oma paikkansa ja tärkeä tehtävänsä, mutta se ei saa koskaan dominoida ihmisen suhdetta Jumalaan (2. Kor. 10:4–5, Kol. 2:8).

On myös syytä kiinnittää huomiota siihen, millaisia osoituksia Jeesus messiaanisuudestaan antaa: ”Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.” (Matt. 11:5). Jeesuksen opetuksessa ihmeet ja merkit kulkevat käsi kädessä raamatullisen evankeliumin julistuksen kanssa. Nykykristillisyydessä sorrutaan usein painottamaan näistä vain jompaa kumpaa: joko kielletään kaikki Jumalan antamat armolahjat, ihmeet ja merkit hurmahenkisyytenä keskittyen vain Raamatun opettamiseen tai sitten unohdetaan kokonaan Raamatun opettaminen ja arvovalta ja hypätään vain ihmeiden perässä.

Nämä molemmat ääripäät ovat Jeesuksen toiminnan ja Raamatun muun opetuksen vastaisia. Evankeliumeissa, Apostolien teoissa ja Paavalin kirjeissä kulkee selkeä tasapaino näissä asioissa. Niinpä on harhaoppeina hylättävä sekä sessationismi, joka kieltää armolahjojen, ihmeiden ja merkkien esiintymisen enää nykypäivänä, että äärikarismaattisuus, uskonsanalaisuus, joka antaa ihmeille suuremman merkityksen kuin evankeliumille ja joka menee yli sen, mitä on kirjoitettu.

Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin.” (Joh. 14:12) Tämä koskee sekä Jeesuksen tekemiä ihmeitä että hänen julistustoimintaansa, sillä näitä molempia näemme häneen uskovien Raamatussa tehneen. Ottakaamme siis oikealla tavalla esimerkkiä Vapahtajastamme ja tehkäämme niitä tekoja, joita hän teki. Ottakaamme vaarin sekä Jumalan antamista armolahjoista että Jeesuksen antaman evankeliumin uskollisesta julistuksesta.






Jeesuksen seuraaminen


“Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.” (Matt. 16:24–27)

Ristinkuolemansa lähestyessä Jeesus alkaa opettaa yhä enemmän kärsimisestään ja kuolemastaan. Matt. 16:ssa hän sitoo omaan kohtaloonsa myös seuraajiensa kohtalon: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Matt. 16:24). Jeesus kertoo siitä, millaista hänen seuraamisensa tulee olla.

Usein ristin kantaminen liitetään kristityn kaikkiin kärsimyksiin, mutta tämä ei ole Jeesuksen alkuperäisen tarkoituksen mukaista. Mitä ristin kantaminen Jeesuksen aikana Rooman valtakunnassa merkitsi? Ristiä kantoivat vain ne, joita kuljetettiin teloitettavaksi. ”Ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua”, merkitsee valmiutta kuolla Jeesuksen tavoin uskonsa ja Jumalan sanan tähden. Tätä Jeesus edellyttää seuraajiltaan, siis myös meiltä.

Ristin kantamisen lisäksi Jeesus puhuu itsensä kieltämisestä: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” (Matt. 16:25). Mitä tarkoittaa elämänsä pelastaminen? Siinä keskeistä ovat omat mieliteot. Se on turvallisen ja nautinnollisen elämän tavoittelua, jossa tärkeää on ajallinen menestyminen ja ihmisten arvostus. Itsensä kieltäminen sen sijaan merkitsee omien maallisten tavoitteiden ja mielitekojen asettamista toissijaisiksi Jumalan sanan ja hänen tahtonsa noudattamisen rinnalla. Se on antautumista Jeesuksen seuraamiseen seurauksista välittämättä – merkitsipä se sitten turvattomuutta, menetyksiä, pilkkaa, kärsimystä tai jopa kuolemaa.

Elämänsä pelastamiseen pyrkivä ei kuitenkaan todellisesti saavuta tavoitettaan, sillä hänen syvintä tarvettaan ja kaipaustaan ei täytä mikään muu kuin elämä Jeesuksen seuraajana. Elämänsä pelastaja menettää helposti myös iankaikkisen elämänsä tämän maailman jumalien korvatessa Jeesuksen paikan sydämessä. Mutta jos joku antautuu seuraamaan Jeesusta välittämättä siitä, että voi menettää kaiken Jeesuksen tähden, hän pelastaa elämänsä. Hän saa kärsimyksistä huolimatta yltäkylläisen ja rikkaan elämän Jeesuksen yhteydessä jo tässä ajassa ja tulevassa maailmassa iankaikkisen autuuden ja ilon.

Oman elämänsä pelastamisen tie on kuitenkin kristitylle jatkuva houkutus. Meillä on usein kiusaus joustaa Jumalan sanan totuuksista ja tehdä kompromisseja voidaksemme välttää toisten ihmisten kielteistä suhtautumista, vihaa tai vaikkapa oikeudellisia rangaistuksia. Suomessa emme ole (vielä) siinä tilanteessa, että Jumalan sanan, lain ja evankeliumin julistamisesta naulittaisiin ristiin, mutta täälläkin voi joutua median ”ristiinnaulitsemaksi”, menettää työpaikkansa tai saada oikeudessa sakkoja syrjintään ja suvaitsemattomuuteen syyllistymisestä.

Emme ole enää kuin puolen askelen päässä siitä hetkestä, jolloin homoseksuaalisen elämäntavan saarnaaminen synniksi katsotaan kiihotukseksi kansanryhmää vastaan. Hyvinkään taannoisen syrjintäoikeudenkäynnin myötä Suomessa on tullut rikokseksi myös naispappeuden vastustaminen käytännössä. Aika pahenee.

Tästä kaikesta kielteisestä kehityksestä tulee mielestäni oppia erityisesti, että ”enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Ap.t. 5:29). Silloin kun yhteiskunnassamme ja kirkossamme astuu voimaan lakeja ja käytäntöjä, jotka ovat vastoin Raamatun sanaa, meidän ei tarvitse emmekä edes saa totella sellaisia, vaan meidän on pitäydyttävä Raamattuun silloinkin, kun siitä seuraa ihmisten vihaa, sakkoja ja rangaistuksia. Meillä tulee olla sama suhtautumistapa kuin apostoleilla. He olivat iloisia siitä, että olivat saaneet kunnian kärsiä häväistystä sen tähden, että he olivat totelleet Jumalaa ja noudattaneet hänen sanaansa.

Emme saa unohtaa, mikä on Jeesuksen seuraamisen hinta: ”Kaikki, jotka tahtovat elää jumalisesti Kristuksessa Jeesuksessa, joutuvat vainottaviksi” (2. Tim. 3:12). ”Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin.” (Joh. 15:20).

Viha Jumalan sanan mukaista uskoa, oppia, elämää ja julistusta kohtaan on tietenkin Paholaisen työtä, ja hänen juonensa on paljastettava. Kuitenkin vielä suoraa vastustustakin kavalampi tapa, jolla Saatana hyökkää uskovia vastaan, on itsesensuurin kylväminen sydämiin. Tavalla tai toisella hän pyrkii vaientamaan erityisesti julistajat siten, että nämä puhuisivat ihmisten korvasyyhyyn vain sitä, mitä kuulijat haluavat kuulla (2. Tim. 4:1–4, Mal. 2:9) ja mikä ei loukkaisi ketään.

On suuri kiusaus jokaiselle uskovalle vaieta niistä asioista, jotka nostattavat tunteita tai erimielisyyttä. On vastustettava Saatanan vaientamisyrityksiä ja pidettävä tiukasti kiinni Raamatun sanasta erityisesti niissä kysymyksissä, joissa maailma ja raamatullinen kristinusko ovat etääntyneet kauimmaksi toisistaan. Jos vaikenisimme niistä kysymyksistä, jotka mahdollisesti loukkaavat ihmisiä, ja puhuisimme vain sitä, mistä he ovat jo valmiiksi samaa mieltä, meillä ei olisi mitään sellaista uutta annettavaa ihmisille, mitä heillä ei jo entuudestaan ole. Tekisimme hengellisen julistuksen tarpeettomaksi.

Jeesuksen vaatimus hänen kompromissittomasta seuraamisestaan on ehdoton – niin kuin myös maailman viha Jeesuksen seuraajia kohtaan on ehdotonta. Kuitenkin ehdotonta on myös se riemullinen lupaus, jonka Jeesus liittää Matteuksen evankeliumin 16. luvun opetukseen: ”Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan” (Matt. 16:27). Jeesus tulee kerran takaisin, ja hänen palkkansa on hänen kanssaan (Jes. 62:11, Ilm. 22:12). Saamme Jeesuksen seuraajina kerran päästä hänen ansiostaan taivaan suureen ilojuhlaan, Karitsan häihin, jossa ei ole enää kipua, kärsimystä eikä kuolemaa.






Jumalan ja ihmisten kunnia


“Juhlan jo ehdittyä puoliväliin Jeesus meni ylös temppeliin ja alkoi opettaa. Juutalaiset olivat ihmeissään ja sanoivat: "Kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset?" Jeesus sanoi heille: "Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani. Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.” (Joh. 7:14-18)

"Kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset?" kysyivät juutalaiset kirjanoppineet kuullessaan Jeesuksen opettavan lehtimajajuhlilla. Samaa ihmeteltiin myös hänen opetuslapsistaan myöhemmin (Apt. 4:13). Ihmisten silmissä akateeminen koulutus ja oppineisuus synnyttävät arvostusta, mutta Jumalan maailmassa arvo määräytyy muulla perusteella. Jumalan antama hengellinen varustus ei ole riippuvainen inhimillisistä kyvyistä vaan Pyhän Hengen vaikuttamista lahjoista, jotka annetaan armosta. Suuret herätykset eivät yleensä ole lähteneet liikkeelle akateemikkojen kirjoituspöydiltä vaan kansan keskuudesta tavallisten ihmisten saaman armon seurauksena. Toki akateeminen teologia on oikein ymmärrettynä vahvuus ja tukee hengellistä työtä, mutta Jumalan valtakunnan työhön tarvitaan muutakin: Pyhän Hengen synnyttämä usko, kuuliaisuus ja varustus.

Tultuaan Galileasta Jerusalemiin lehtimajajuhlille Jeesus opetti temppelissä jakaen jyrkästi ihmisten mielipiteet. Jeesus herätti opetuksellaan ja toiminnallaan sekä ihastusta että vihastusta. Monet epäilivät hänen opetuksiaan. Samoin monet epäilevät niitä myös nykyisin. Evankeliumitekstissä Jeesus tarjoaa kuitenkin koettelun mahdollisuuden: Jos joku tahtoo noudattaa Jumalan tahtoa ja siis lähtee seuraamaan Jeesusta, hän saa kyllä vakuuttuneisuuden siitä, onko kristillinen usko totta vai valhetta, onko se ihmisestä vai Jumalasta. Jeesus ei vaadi sokeaa uskoa mutta edellyttää Jumalan tielle lähtemistä. Vakuuttuneisuutta kristinuskosta ei siis saada etukäteen eikä älyllisen todistelun kautta vaan ikään kuin jälkikäteen ihmisen lähtiessä seuraamaan Jeesusta ja noudattamaan Jumalan tahtoa.

Jeesuksen toiminta tarjoaa monessa mielessä esimerkin kristityille. Hän suostui nöyryyteen eikä tavoitellut puheillaan eikä teoillaan ihmisten arvostusta vaan Jumalan kunniaa. Kaikkein voimakkaimmin tämä näkyy Jeesuksen ristissä, häpeällisessä kuolemassa, joka merkitsi teloitusta alhaisimpien rikollisten tavoin. ”Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.” (1. Kor. 1:27-28) Jumalan kunnia näyttäytyy usein inhimillisenä heikkoutena.

Yliopistomaailmassa tutkijat etsivät monesti kunniaa toinen toisiltaan. Halutaan saada akateemista mainetta ja arvostusta. Tavoitellaan titteleitä, palkintoja ja oppituoleja. Jeesus kuitenkin opettaa, että tämä on väärä asenne, joka on suorastaan uskon esteenä: ”Kuinka te voisitte uskoa, te jotka otatte vastaan kunniaa toinen toiseltanne, ettekä etsi sitä kunniaa, joka tulee häneltä, joka yksin on Jumala?” (Joh. 5:44) Tiedettä tulee tehdä Jumalan kunniaksi. On kuitenkin suuri kiusaus kirjoittaa sen mukaan, mikä on maailman ihmisten keskuudessa yleisesti hyväksyttyä. Tutkijalle, joka kieltää esimerkiksi Jeesuksen neitseestä syntymisen, aukeavat akateemiset ovet paljon helpommin kuin sille, joka pitää Raamatun ilmoitusta asiasta luotettavana.

Kristityn tutkijan on tavoiteltava Jumalan antamaa kunniaa, ei ihmisten. Jeesus sanoo: ”Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.” (Joh. 7:18) Tämä pätee myös kaikessa muussa työssä ja elämässä yleensäkin. Paholainen houkuttelee meitä joustamaan kristillisen uskon totuuksista saadaksemme maailman ihmisten arvostusta, mutta meidän on tästä huolimatta pitäydyttävä Jumalan sanaan silloinkin, kun se herättää vastustusta, halveksuntaa ja vääriä syytöksiä.






Kristuksen kuuliaisuus


“Ihmiselämänsä päivinä Jeesus ääneen itkien rukoili ja huusi avukseen häntä, jolla oli valta pelastaa hänet kuolemasta, ja hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jumalan tahtoon. Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus. Kun hän oli saavuttanut täydellisyyden, hänestä tuli iankaikkisen pelastuksen tuoja, kaikkien niiden pelastaja, jotka ovat hänelle kuuliaisia. Hänestä tuli Jumalan asettama ylipappi, jonka pappeus on Melkisedekin pappeutta.” (Hepr. 5:7-10)

Alamaisuus, kuuliaisuus ja kärsimyksistä oppiminen eivät kuulu 2000-luvun länsimaisen ihmisen ihannearvoihin. Niitä saatetaan pitää suorastaan paheina. Tavoiteltavaa ovat sen sijaan rajaton itsensä toteuttaminen, auktoriteeteista vapautuminen ja helpot ratkaisut. Kuitenkin Jeesus näyttää meille toisenlaisen tien.

Hiljaisen viikon tapahtumien edetessä kohti pitkääperjantaita Jeesuksen tuska lisääntyy, ja hän tuntee yhä voimakkaammin edessä olevan rangaistuksen ankaruuden. Getsemanessa kokemansa henkisen tuskan lisäksi Jeesus joutuu kantamaan fyysistä tuskaa, kun hänet ruoskitaan ja naulitaan ristiin. Lopulta hänen kuollessaan hänen osakseen tulee myös kova hengellinen tuska, ero Jumalasta. Silti Jeesus kulkee kärsimysten tien tyynesti loppuun saakka – kuuliaisuudesta Isää kohtaan ja rakkaudesta syntiin langenneisiin ihmisiin.

Ruoskiminen ja ristiinnaulitseminen eivät kuulu enää arkikokemuksemme piiriin. Siksi emme useinkaan käsitä Jeesuksen osaksi tullutta kärsimystä sen alkuperäisessä mitassa. Samoin kuolema on länsimaissa siirretty sairaaloihin ja hoitolaitoksiin ammattilaisten huoleksi siten, että varsinkaan tuskainen kuolema ei ole useimmille ihmisille tuttua. Mielestäni Mel Gibson on tehnyt tästä syystä palveluksen dramatisoimalla realistisesti Jeesuksen viimeiset hetket elokuvassaan The Passion of the Christ.

Pitkänperjantain epistola Heprealaiskirjeessä puhuu sovituksesta erityisesti Jeesuksen kuuliaisuuden näkökulmasta. Pelastuksen ovat mahdollistaneet vain Jeesuksen alamaisuus Isälle ja hänen kuuliaisuutensa tämän tahdon noudattamisessa.

Jeesuksen kuuliaisuus on kahtalaista: aktiivista ja passiivista. Aktiivinen kuuliaisuus näkyy siinä, että Jeesus noudatti täydellisesti Jumalan lakia ja oli kuuliainen Isälle tekemällä hyviä tekoja ja karttamalla syntiä. Passiivinen kuuliaisuus taas tulee esiin siinä, että Jeesus kärsi lain rikkomisesta seuraavan rangaistuksen sijaisena meidän puolestamme ja tyynnytti näin Jumalan vihan (satisfactio-sovitus).

Tämä Raamatun opettama kaksinkertainen vanhurskauttaminen (iustificatio duplex) merkitsee uskovan kannalta syntien anteeksi saamista Jeesuksen uhrin kautta ja Jeesuksen vanhurskauden (lainkuuliaisuuden) vastaanottamista. Kun ihminen ottaa Jeesuksen vastaan, tunnustaa syntinsä ja uskoo ne Jeesuksen tähden anteeksi annetuiksi, Jeesus tulee hänen elämäänsä, lahjoittaa uskon, vanhurskauden ja anteeksiantamuksen. “Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen” (Joh. 1:12).

Myös oppi Kristuksen kahdesta luonnosta avautuu raikkaalla tavalla kaksinkertaisesta vanhurskauttamisesta käsin. Ihmisenä Jeesus täytti lain puolestamme ollen täysin kuuliainen Isän edessä, Jumalana hän kärsi syntiemme rangaistuksen. Tämä Jumalan pelastava toiminta Kristuksessa on kristinuskon ydin.

Jeesuksen rukous kuultiin, koska hän noudatti Jumalan tahtoa ja oli kuuliainen. Jeesuksen kuuliaisuus elämässä ja kuolemassa on sijaissovituksen lisäksi moraalinen esikuva uskoville. Samalla tavalla kuin Jeesus oli kaikessa alamainen ja kuuliainen Isälle, tulee meidänkin osoittaa kuuliaisuutta hänelle uskossa ja elämässä Jumalan nimen kirkastamiseksi maailmalle teoissamme.






Vahvistukaa Herrassa!


“Vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.” (Ef. 6:10-17)

Kysymys pahoista hengistä ja riivauksesta on sikäli tärkeä, että materialismin läpilyömä yhteiskuntamme on tieteellisyydessään sulkenut ulkopuolelleen kaiken yliluonnollisen. Samoin on käynyt suuressa määrin myös länsimaiden kansankirkoille, jotka ovat monissa asioissa mukautuneet ympäröivän maailman ajatteluun ja elämäntapaan. Kuitenkin Raamatussa puhe pahoista hengistä on hyvin yleistä, hämmästyttävän yhdenmukaista ja olennainen osa Jeesuksen opetusta ja toimintaa. Niinpä kirkko ja kristityt eivät voi sivuuttaa pahojen henkivaltojen todellisuutta luopumatta ensin Raamatusta.

Esimerkiksi modernin liberaaliteologian ikoni Rudolf Bultmann totesi: "Nyt kun luonnonlait on selvitetty, emme voi enää uskoa henkiin, emme pahoihin emmekä hyviin. Sairaudet ja niistä parantuminen voidaan myös selittää luonnollisista syistä johtuviksi; ne eivät ole seurausta demonien toiminnasta tai kirouksista. On mahdotonta samanaikaisesti yhtäältä käyttää sähkövaloa ja lennätintä sekä hyödyntää nykyaikaisia lääketieteen ja kirurgian keksintöjä ja toisaalta uskoa Uuden testamentin opetusta hengistä ja ihmeistä"

Yliluonnollinen todellisuus, henkimaailma ja ihmeet ovat kuitenkin alkaneet kiinnostaa ihmisiä länsimaissa uudelleen postmodernismin myötä. Materialismi ei kyennyt vastaamaan kaikkiin todellisuutta koskeviin kysymyksiin eikä selittämään niitä ilmiöitä, joita tulee vastaan esimerkiksi spiritismissä, noituudessa ja uus-shamanismissa. Se ei ole myöskään antanut tyydyttäviä vastauksia siihen henkivaltojen toimintaan ja todellisuuteen, jonka länsimaiset lähetystyöntekijät ovat Aasiassa ja Afrikassa kohdanneet.

Euroopassa kristinusko on vuosisataisen hengellisen työn seurauksena pikku hiljaa kitkenyt pois pahojen henkivaltojen otetta. Siksi riivaus ja pahojen henkien muu toiminta ei ole ollut kovin yleistä eikä näkyvää. Kristinuskosta luopumisen myötä olemme kuitenkin Euroopassa palaamassa tilanteeseen, joka vallitsi täällä pakanauskontojen valta-aikana. Siten myös pahojen henkien toiminta on vilkastunut ja yliluonnolliset ilmiöt ovat tulleet yleisemmiksi.

Raamatun opetuksissa pahat henget, Saatana ja riivaus ovat hyvin yleisiä ja ne liittyvät olennaisesti kristillisen opin ytimeen. Raamattu antaa henkivaltojen todellisuudelle paljon syvemmän ja olennaisemman aseman kuin mitä yleensä länsimaissa olemme tottuneet ajattelemaan.

Maailmassa vaikuttaa sekä hyviä että pahoja henkivaltoja. Jumala ja hänen enkelinsä edustavat hyviä henkiä. Saatana ja hänen enkelinsä, joita kutsutaan demoneiksi ja riivaajiksi, ovat puolestaan pahoja henkiä. Kuitenkin Saatana on vain yksi langenneista enkeleistä, vaikkakin voimakkain. Hän ei siis ole "paha jumala", eräänlainen kolmiyhteisen Jumalan vastajumaluus, vaan hän on luotu olento, enkeli, joka ennen ihmisen luomista nousi kapinaan Herraa vastaan ja tuli siten syöstyä alas taivaasta yhdessä niiden enkelien kanssa, jotka hänen kanssaan lankesivat. Saatana on siis heikompi kuin Jumala, mutta hänellä on silti valtaa maailmassa.

Ihmisen lankeemus on alunperin Saatanan aiheuttamaa ja hän on alusta alkaen pyrkinyt tuhoamaan kaiken Jumalan työn. Saatana pyrkii vetämään mahdollisimman monta ihmistä kadotukseen, ja hänen aseenaan on erityisesti synti. Jeesus ristintyöllään voitti tämän Saatanan vallan, ja siitä kertoo evankeliumi. Evankeliumi julistaa Jeesuksen voittoa synnistä ja Saatanasta ja siitä, miten Jeesukseen ja hänen uhriinsa uskomalla saa synnit anteeksi ja siirtyy Saatanan valtakunnasta Jumalan rakkaan pojan valtakuntaan.

"Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto." (Kol. 1:12-14)

Siksi evankeliumin julistuksessa on tärkeää painottaa Jeesuksen voittoa synnistä ja Saatanasta. Tämän voiton todistuksena ovat Jumalan vaikuttamat ihmeet ja merkit. Markuksen evankeliumin lähetyskäskyssä Jeesus käskee julistamaan evankeliumin kaikille ihmisille ja lupaa vahvistaa saarnatun sanan sitä seuraavien merkkien kautta:

"Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:15-16)

"Niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat." (Mark. 16:17-18)

"Opetuslapset lähtivät ja saarnasivat kaikkialla, ja Herra vaikutti heidän kanssansa ja vahvisti sanan sitä seuraavien merkkien kautta." (Mark. 16:20)

Jakeissa 17-18 mainitaan neljä merkkiä, jotka todistavat Jeesuksen voitosta ja vahvistavat julistetun evankeliumin sanan siten, että ihmiset sen uskovat. Ensimmäinen merkki on riivaajien ulosajaminen. Se on konkreettinen todistus siitä, että Jeesus on vahvempi kuin pahat henget, ja että hänen puoleensa kannattaa kaikkien pelkojen ja ahdistusten vaivaamien ihmisten kääntyä. Toinen merkki on kielilläpuhuminen. Se on osoituksena siitä, että evankeliumi ei ole kulttuurisidonnaista vaan kulttuurien ja kielten raja-aidat ylittävää. Jumala ei siis ole varannut pelastussuunnitelmaansa vain jollekin tietylle suosikkikansalle vaan kaikille kansoille ja kielille.

Kolmas merkki on ihmeteot. Yliluonnolliset ihmeet osoittavat Jumalan olevan todellisesti olemassa ja toimivan yhä tänä päivänä. Jumala ei ole vain jokin "korkeimman hyvän idea", niin kuin klassinen liberaaliteologia väittää, vaan hän on elävä ja voimallinen ja ylittää kaikki tuonpuoleisuuden ja tämänpuoleisuuden väliset rajat. Neljäs merkki on sairaiden parantaminen. Sairaudet ja kärsimykset ovat osa sitä kirousta, joka tuli maailmaan syntiinlankeemuksen takia. Niinpä yliluonnollinen parantaminen on osoituksena siitä, miten Jeesuksen voitto synnistä tulee konkreettisesti esiin. Hän on tullut murtamaan kaikki synnin kahleet ja kiroukset, ja ne lopullisesti hävitetään aikojen lopulla, kun Jeesus tulee takaisin kunniassaan noutamaan omansa.

”Hän antaa anteeksi kaikki syntisi ja parantaa kaikki sairautesi.” (Ps. 103:3)

Maailmassa on olemassa vain kaksi hengellistä valtakuntaa: Jumalan valtakunta ja Saatanan valtakunta (Kol. 1:12-14). Ne ihmiset, jotka ovat ottaneet Jeesuksen vastaan elämäänsä ja uudestisyntyneet ylhäältä, kuuluvat Jumalan valtakuntaan, ja ne jotka ovat uskosta osattomia, kuuluvat Saatanan valtakuntaan. Ei ole olemassa mitään välimuotoja, harmaita alueita tai miehittämättömiä vyöhykkeitä. On vain kaksi valtakuntaa, ja jokainen ihminen kuuluu niistä jompaan kumpaan.

Evankelioinnissa on kyse siitä, että Saatanan valtakunnassa olevia pyritään voittamaan Jeesukselle ja siten siirtämään heidät Saatanan valtakunnasta Jumalan valtakuntaan. Evankeliointi on siis valloitustyötä, jossa Jumalan valtakunnan aluetta pyritään laajentamaan. Saatana ei kuitenkaan lainkaan pidä tästä. Niinpä sen lisäksi, että hän pyrkii vetämään Jumalan valtakunnassa olevia omaan valtakuntaansa, hän hyökkää erityisen voimakkaasti niitä vastaan, jotka tekevät valloitustyötä Jumalalle: päätoimisen hengellisen työn tekijöitä, evankelioijia ja Jumalan sanan puolustajia. Hengellisessä maailmassa on meneillään jatkuva sotatila. Rauhan käsite on täydellisesti tuntematon.

Me uskovat, jotka kerromme Jeesuksesta ja pelastuksesta uskosta osattomille, emme omassa voimassamme voi vastustaa Saatanaa, sillä hän on meitä voimakkaampi. Niinpä meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin turvautua Jumalan voimaan, joka on Saatanan mahtia suurempi. Jumala varustaa meidät sotaan Pyhällä Hengellä ja hengellisellä sota-asulla, josta Efesolaiskirjeen 6. luku kertoo.

Vaikka hengellisen sodan kokonaisuuden lopputulos on selvillä – se päättyy Kristuksen lopulliseen voittoon kuolemasta ja Perkeleestä aikojen lopulla – sodassa voi silti voittajakin kärsiä tappioita yksittäisissä taisteluissa. Myöskään voittajan tappioiden suuruutta ei ole ennalta määrätty. Monia ihmisiä luopuu uskosta. Moni uskova kylmenee hengellisesti ja pitää lamppuaan vakan alla. Palavat uskovat joutuvat kärsimyksiin, ahdistuksiin ja joskus myös fyysisesti tapetuksi. Yhteiskunnassa ja kirkossa jumalattomat arvot tuhoavat ihmisiä. Seurakunnat hajoavat riitoihin tai eksyvät harhaoppeihin. Jne.

Vaikka tiedämme etukäteen, että vain harva ihminen pääsee kerran taivaaseen (Matt. 7:13-14, Luuk. 13:23-24), voimme kuitenkin vaikuttaa aktiivisella evankelioinnilla, Jumalan sanan puolustamisella ja uskovien yhteisön rakentamisella siihen, kuinka moni tarkkaan ottaen pelastuu. Pyrkikäämme siihen, että heitä olisi kerran mahdollisimman monta! Jos meidän vaikutuksestamme taivaassa tulee olemaan kerran enemmän ihmisiä kuin mitä siellä olisi silloin, jos emme olisi koskaan eläneet, meidän elämämme ei ole mennyt hukkaan vaan sillä on ollut jotain todellista merkitystä, iankaikkista merkitystä. Annetaan siksi elämämme Herran Jeesuksen käyttöön, sillä hän on luvannut pitää huolen niistä, jotka kääntyvät hänen puoleensa.


– Mikko Satama –