Uuden liiton seurakunta

Katsaus Uuden testamentin seurakuntakäsitykseen


Sisällys

• Johdanto
• Seurakunnan synty
• Alkuseurakunnan esikuvallisuus
• Seurakunnan hengellinen perusta
• Muutamien Raamatun kohtien tarkastelua
• Seurakuntavirat
• Seurakuntakuri
• Seurakunnan lähetystehtävä ja todistus maailmalle
• Armolahjat

Johdanto

Pohdittaessa seurakunnan olemusta tulee meillä kristityillä olla perustana yksin Raamattu. Vain Raamatusta nouseva seurakuntakäsitys voi olla kestävä ja tuottaa hedelmiä pitkällä aikavälillä. Siksi, päästäksemme seurakunnan alkulähteille, on hylättävä kaikki perinteiden ja instituutioiden kahleet ja rasitteet ja avattava Raamattu puhtaalta pöydältä ikään kuin meillä olisi sama tehtävä kuin apostoleilla aikanaan: perustaa seurakuntia tyhjästä.

Jo Vanha testamentti tuntee seurakunta-käsitteen, mutta siellä seurakunnan eli Israelin uskoaan harjoittavan kansan tehtävä ja merkitys olivat erilaisia kuin Uudessa testamentissa. Vanhan liiton seurakunnan tehtävä oli tuoda maailmaan Messias, Jumalan voideltu.



Seurakunnan synty

Uuden liiton seurakunnan alku on ensimmäisessä helluntaissa. Jeesuksen uskova seurakunta oli ennen helluntaita pieni ja arka, mutta kun Pyhä Henki vuodatettiin korkeuksista, opetuslapset saivat uuden voiman ja rohkeuden. Tämän Pyhän Hengen antaman voiman ja rohkeuden vaikutuksesta Pietari piti kuuluisan saarnan, jonka kautta 3000 henkeä tuli uskoon. Näin seurakunta sai räjähdysmäisesti kasvavan alun.

Seurakunnan synty ensimmäisenä helluntaina on esikuvana kaikille myöhemmän ajan seurakunnille. Seurakunnan tulee rukoilla lakkaamatta (Apt. 1:14), luottaa Jumalan sanan lupauksiin (Apt. 1:16), täyttyä Pyhällä Hengellä (Apt. 2:3-4), nojautua opetuksessaan Raamattuun (Apt. 2:16), evankelioida (Apt. 2:14-40), kastaa (Apt. 2:41) ja pyrkiä kasvamaan (Apt. 2:41). Olennaista ovat Pyhän Hengen voima ja evankeliointi. Nämä ensimmäisen helluntain osatekijät tulisi löytyä myös kaikista myöhemmän ajan seurakunnista.



Alkuseurakunnan esikuvallisuus

Jakeissa <Apt. 2:42-47> kuvataan alkuseurakunnan elämää. Niistä voimme lukea, mitä Pyhän Hengen voima ja evankeliointi saivat aikaan. Siinä on nimittäin koko seurakuntaopin peruslähtökohta. Seuraavassa selitän lyhyesti kyseisen jaejakson osissa.

“Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Apt. 2:42)

Tästä jakeesta nousevat niin sanotut neljä uskon elämän hoitamisen periaatetta. Ne ovat myös seurakunnan perustekijöitä:

1. Apostolien opetuksen kuunteleminen ja noudattaminen


Apostolien opetus on meillä talletettuna Raamatussa. Raamatun lukeminen ja sen mukaan eläminen on hengellisen elämän peruslähtökohta. "Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä." (Joh. 6:63)

2. Keskinäinen yhteys


Keskinäinen yhteys eli seurakunnan kokoukset ovat keskeisiä, jotta kuulisimme opetusta Raamatusta ja uskonelämästä, ja jotta omat ajatuksemme eivät liikaa pyörisi päässämme, vaan saisimme virikkeitä. "Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana." (Hepr. 10:25)

3. Leivän murtaminen


Leivän murtaminen eli ehtoollinen on myös todella tärkeää. Siinä tulemme osallisiksi Jeesuksen ruumiista ja verestä. Näin leivästä ja viinistä tulee meidän elämämme voima. "Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä." (Joh. 6:53-54,56)

4. Rukous


Myös rukous on erittäin tärkeä, sillä se on meidän yhteytemme Jumalaan. "Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta." (1. Tess. 5:17-18)

“Pelko levisi ihmisten keskuuteen, ja apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja.” (Apt. 2:43)

Apostolit käyttivät evankelioinnin menetelmänä ns. voimaevankeliointia eli saarnattu evankeliumin sana vahvistetaan ihmeillä ja tunnusmerkeillä. Mm. amerikkalaisen Vineyard-liikkeen perustaja John Wimber on käyttänyt nimenomaan tätä menetelmää evankelioidessaan.

Mielestäni seurakuntien tulisi rohkeammin rukoilla ihmetekojen, sairaiden parantamisen ja profetoimisen armolahjoja. Motiivina ei kuitenkaan saa olla sielullisten nautintojen tuottaminen tai ihmisten sensaationälän ruokkiminen. Seurakunnasta ei saa tehdä sirkusta, jossa ihmeteltäisiin taikatemppuja tirehtöörin johdolla. Merkkilahjojen rukoilemisen tulee lähteä liikkeelle nimenomaan Jumalan sanan ja saarnatun evankeliumin vahvistamisesta.

“Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin.” (Apt. 2:44-46)

Näissä jakeissa puhutaan Jerusalemin alkuseurakunnan elämään kiinteästi liittyneistä tavoista, jotka kuitenkin myöhemmin Paavalin toiminnan ja pakanalähetyksen myötä poistuivat käytöstä. Esimerkiksi uskovien omaisuuden yhteys ei ollut enää käytössä Korinttissa (2. Kor. 9:7) ja se oli myös Jerusalemin alkuseurakunnassa vapaaehtoista (Apt. 5:4).

Juutalaisessa temppelissä ja synagogissa rukoilu kävi mahdottomaksi, kun juutalaiset torjuivat Jeesuksen. Rabbiinisen tradition mukaan synagogapalvelukseen lisättiin erityinen rukous, jossa kirottiin Jeesusta. Tällaisissa palveluksissa kristityt eivät tietenkään enää voineet eivätkä saaneet käydä (Apt. 19:8-9) (Apt. 26:11). Mikä muukaan paikka sellainen rukoushuone on, jossa herjataan Jeesusta, kuin Saatanan synagoga (Ilm. 2:9). Monin paikoin kristityt myös heitettiin väkisin ulos.

“Kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat.” (Apt. 2:46-47)

Uskovat kokoontuivat kodeissa viettämään ehtoollista. Seurakunta ja sen kokoontumiset eivät ole Raamatun mukaan sidoksissa ulkoisiin rakennuksiin, koska seurakunta koostuu ihmisistä eikä rakennuksista. Kokoontua voidaan yhtä hyvin kodeissa kuin katedraalissa. Raamatussa mainitaan usein, että monet seurakunnat kokoontuivat kodeissa (Room. 16:5) (1. Kor. 16:19) (Kol. 4:15) (Filem. 1:2). Ensimmäinen virallinen kirkkorakennus rakennettiin vasta 200-luvun lopulla Syyriassa.

Apostolit myös ylistivät Jumalaa säännöllisesti. Me suomalaiset olemme usein pidättyväisiä emmekä oikein kehtaa ylistää Herraamme, mutta Raamattu kuitenkin kehottaa ylistämiseen (Room. 15:11) (Ilm. 19:5) ja käskee olemaan häpeämättä uskoamme Jeesukseen (Mark. 8:38). Ylistämisen tapoja on tietysti monia. Voimme ylistää Herraamme hiljaa sydämessämme (Ps. 28:7) tai tehdä niin kuin Paavali ja Silas, jotka lauloivat ylistystä Herralle (Apt. 16:25) tai ylistää tanssien niin kuin Daavid teki (Ps. 149:3) tai pyhässä hurmoksessa niin kuin tekivät Asaf, Heman ja Jedutun (1. Aik. 25:1). Ylistämiseen on monia tapoja, mutta yksi yleinen tapa Raamatussa ja alkukristillisyydessä näyttää olleen käsien kohottaminen (1. Tim. 2:8) (Ps. 63:5).

Kolmantena seurakunnan osatekijänä jakeet 46 ja 47 mainitsevat, että “päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat”. Aktiivinen evankeliointi ja uskosta todistaminen kuuluivat siis alkuseurakunnan elämään. Aivan samoin sen tulee olla myös nykyisissä seurakunnissa yksi tärkeimmistä työmuodoista.

Jerusalemin alkuseurakunta on tärkeä esikuva kaikille myöhemmille seurakunnille (1. Tess. 2:14). Meillä 2000-luvun kristityillä on paljon opittavaa sen elämästä ja toiminnasta. Emme kuitenkaan voi rakentaa seurakuntakäsitystämme pelkästään sen varaan, mitä Apostolien teot kertoo ensimmäisestä seurakunnasta, sillä jos tekisimme niin, Raamatun kokonaisnäkemys seurakunnasta hämärtyisi. Apostolien teot ei nimittäin ilmaise meille kristillistä oppia vaan kristillisen historian. Käsityksemme jää vajaaksi, mikäli se nojaa pelkästään historiallisiin esimerkkeihin eikä tulkittuun historiaan eli oppeihin.

Apostolien teot on toki tärkeä kirja, joka on täyttä totta ja täyttä Jumalan ilmoitusta, mutta se vaatii aina rinnalleen historiallisten tapahtumien tulkinnan eli opin, jonka löydämme muista Uuden testamentin kirjoista. Jos pidämme seurakunnan pohjapiirustuksena pelkästään Apostolien tekoja, meidän täytyisi edelleen käydä juutalaisessa temppelissä rukoilemassa ja pitää kiinni omaisuuden yhteydestä niin kuin Jerusalemin alkuseurakunta teki. Tekisimme silloin historiallisista esimerkeistä oppilauselmia, mikä on lyhytnäköisyydessään erittäin vaarallista teologiaa.



Seurakunnan hengellinen perusta

Seurakunta syntyy evankeliumien mukaan siitä, kun Jeesuksen seuraajat kokoontuvat yhteen ja ovat yhtä. Apostolien teot kertoo, että seurakunta koostui niistä Jeesukseen uskovista, jotka luottivat Jumalan sanaan eli Raamattuun, ja jotka saivat Pyhän Hengen. Uuden testamentin kirjeistä voimme lukea, että seurakunnan perustana ovat apostolit ja profeetat eli Uusi ja Vanha testamentti. Seurakunnassa on seurakuntavirkoja, se rakentuu armolahjoihin perustuvan yleisen pappeuden varassa ja siellä harjoitetaan seurakuntakuria. Kristus on seurakunnan pää, ja seurakuntalaiset ovat sen jäseniä.

Huomaamme siis Uudesta testamentista, että seurakunnan synnyttävät Jumalan sana ja Pyhä Henki (1. Tess. 1:5). Kun ihminen tulee uskoon julistetun Jumalan sanan vaikutuksesta (Room. 10:17) ja ottaa Jeesuksen vastaan elämäänsä (Joh. 1:12) (Ilm. 3:20), synnyttää Pyhä Henki hänessä uskon (Ef. 1:13) (Gal. 3:5). Kun Jumalan sanan ja Pyhän Hengen vaikutuksesta uskoon tulleet ihmiset kokoontuvat yhteen Jeesuksen nimessä (Matt. 18:20), rukoilevat, murtavat leipää ja kuuntelevat ja noudattavat Raamatun opetusta, on kyse seurakunnasta (Apt. 2:42). Lisäksi raamatullisen seurakunnan perusta on Raamatun sanassa ja sen ytimenä on usko Jeesukseen (Ef. 2:20-22). Jeesuksen tulee olla korotettuna ja keskeisenä seurakunnassa (Ef. 1:22-23).

Raamatussa sanotaan, että Jeesus on seurakunnan pää, ja seurakunta on hänen ruumiinsa. Paavali vertaa kirjeissään seurakuntaa ihmisruumiiseen, joka koostuu eri jäsenistä, eri seurakuntalaisista, ja jonka päänä on itse Kristus. Kristus on siis seurakunnan varsinainen pää, kaitsija ja johtaja. Toisaalla Paavali vertaa seurakuntaa perheeseen, jonka päänä (kaitsijana) on mies (ei nainen!), kuitenkin siten, että miehenkin päänä on Kristus.

Seurakuntaa kuvataan myös Kristuksen morsiamena (Joh. 3:29), jonka hän tulee kerran nostamaan ylös taivaaseen Karitsan hääjuhlaan (Ilm. 19:7-9) olemaan hänen kanssaan ikuisesti (1. Tess. 4:17). Tämä seurakunnan pelastuminen viittaa nimenomaan maailmanlaajuiseen Jumalan seurakuntaan, joka koostuu kaikista niistä, jotka uskovat Jeesukseen siten kuin Raamattu opettaa. Vain Jeesukseen uskovat ovat maailmanlaajuisen Jumalan seurakunnan jäseniä, muut eivät sitä ole.

Koska Jumalan uskova seurakunta on maailmanlaaja, ja koska siihen kuuluvat kaikki Jeesukseen uskovat, sen rajat eivät kulje kirkkokuntien rajoissa vaan ihmissydämien rajoissa. On siis erotettava kaksi käsitettä toisistaan: toisaalta on olemassa paikallisseurakunta ja toisaalta maailmanlaajuinen Jumalan seurakunta eli Kristuksen morsian. Jos tätä eroa ei tehdä, ajaudumme kaikenlaisiin soteriologisiin harhoihin, kun eri lahkot alkavat väittää, että “pelastus on vain meidän seurakunnassamme” tms.

Paikallisseurakunnasta Raamattu opettaa, että se koostuu vain uskovista! Raamatun opetukset seurakunnasta ja sen jäsenistä ovat senlaatuisia, että niitä on mahdoton nähdä uskosta osattomissa ihmisissä. Ovatko jumalattomat Kristuksen ruumiin jäseniä? (Ef. 4:16) Ovatko he saaneet juoda Pyhää Henkeä? (1. Kor. 12:12-13) Alistuvatko he Kristuksen tahtoon? (Ef. 5:23-24) Ovatko he kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustana ovat apostolit ja profeetat? (Ef. 2:20-22) Ovatko he Kristuksen pappeja, jotka suorittavat pyhää palvelusta? (1. Piet. 2:5) Vastaus kaikkiin kysymyksiin on “ehdottomasti ei”!

Uskosta osattomat eivät voi olla raamatullisen seurakunnan jäseniä, sillä seurakuntaelämään kuuluu kiinteästi ehtoollisen vietto, johon osallistuminen edellyttää uskoa Jeesuksen sovitustyöhön (1. Kor. 11:29). Apostolien teoissa sanotaan, että seurakuntaan liittyi vain niitä, jotka pelastuivat (Apt. 2:47). Oikea seurakuntakuri tekisi myös mahdottomaksi uskosta osattomien olemisen seurakunnan jäseninä, sillä heillä ei ole mitään syytä tehdä parannusta synneistään, koska eivät usko Jeesukseen eivätkä Raamattuun. Seurakuntakuri vaatii lopulta sellaisten erottamista (Matt. 18:17).

Tosin Raamatussa mainitaan, että seurakunnan yhteyteen tullaan kasteen kautta (1. Kor. 12:13), ja Raamatussa kastettiin myös uudestisyntymättömiä mutta alttiissa tilassa olevia ihmisiä. Esimerkiksi Apostolien tekojen kahdeksannessa luvussa Samariassa kastettiin ihmisiä, jotka eivät olleet saaneet Pyhää Henkeä (Apt. 8:16), mutta jotka innolla kuulivat Filipposta. Samoin Efeson miehet (Apt. 19:1-7), jotka olivat Johanneksen opetuslapsia, eivät olleet vielä saaneet Pyhää Henkeä, kun heidät kastettiin. He saivat Hengen vasta kasteen jälkeen, kun Paavali laittoi kätensä heidän päälleen. Todennäköisesti he siinä tilanteessa yhdessä rukoilivat, että Jeesus tulisi näiden miesten elämään. Raamatussa on myös neljä esimerkkiä kokonaisten perhekuntien kastamisesta. Näihin perhekuntiin kuului väistämättä myös paljon pieniä lapsia, jotka tuskin ovat voineet vielä omakohtaisesti ymmärtää Kristuksen merkitystä, sillä “usko synty kuulemisesta" (Room. 10:17) ja “suun tunnustuksella pelastutaan” (Room. 10:10).

Raamattu opettaa, että ilman Pyhää Henkeä kukaan ei voi olla Jeesuksen oma (Room. 8:9), ja että ihminen voi olla kastettu mutta osaton Pyhästä Hengestä (Apt. 8:16, 20-23) tai saada Pyhän Hengen myös ilman kastetta (Apt. 10:44-47). Näemme Raamatusta, että kaste ja Pyhän Hengen saaminen ovat eri tapahtumia (Apt. 19:1-7). Kaste itsessään ei siten uudestisynnytä eikä pelasta. Kasteen lisäksi tarvitaan Jumalan sanan kuuleminen ja uskominen. Raamatussa ei sanota kertaakaan, että ihminen tulisi uskoon kasteessa, vaan sen sijaan Jumalan sanaa kuulemalla:

"Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana." (Room. 10:17)

"Lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?" (Gal. 3:2) => Pyhä Henki saadaan kuulemalla Jumalan sanaa.

"Kristukseen tekin nyt uskotte kuultuanne totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin. Häneen uskoessanne te myös olette saaneet luvatun Pyhän Hengen sinetiksenne." (Ef. 1:13)

"Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen." (Room. 10:9-10)

Emme siis voi ajatella, että Jumalan sana sisältyisi jonkinlaisena maagisena voimana kasteeseen, sillä Raamatun mukaan nimenomaan kuultu (Room. 10:17) tai luettu (Apt. 8:26-38) Jumalan sana on uskoa synnyttävä. Kasteesta myös sanotaan, että se ei ole "lihan saastan poistamista" tai "syntisestä elämästä luopumista" (eli parannusta) (1. Piet. 3:21), jolloin se ei merkitse samaa asiaa kuin syntien anteeksiantamus, vaan pikemminkin ympärileikkaukseen verrattavissa olevaa Jumalan tekemää liittoa ihmisen kanssa ja tämän liiton sinettiä (sign and seal). Vasta kun ihminen omakohtaisella uskolla omistaa kasteen lupaukset, hän saa omakseen sen siunaukset.

"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16)

Niinpä Raamatun mukaan ihminen voi olla seurakunnan yhteydessä kastettuna mutta uudestisyntymättömänä. Emmehän me Suomessakaan heitä uskosta osattomia ihmisiä pois hengellisistä tilaisuuksista, jos he ovat halukkaita kuulemaan. He saavat vapaasti olla mukana ja auttaa halutessaan joissakin seurakunnan toiminnoissa. Se, missä kuitenkin menee raja, on että seurakunnan täysjäseniksi (sisältää ev.lut. kirkossa kummiuden, ehtoolliselle osallistumisen, ym.) pääsevät vain konfirmoidut eli uskonsa tunnustavat.

Suomen kirkossa esiintyvät konfirmaatio ja kummius eivät sinänsä ole raamatullisia toimintoja, eikä konfirmaatio ole verrattavissa todelliseen uskon tunnustamiseen. Kuka tahansa voi sanoa muiden mukana “tahdon” saadakseen seremonian suoritettua ja olla seuraavassa hetkessä ryyppäämässä kavereiden kanssa. Vain harva konfirmoitu on todella omakohtaisessa uskossa. Sen olen saanut usein huomata. Mitä tämä kuitenkin osoittaa, on että Suomen kirkossakin on olemassa kaksiportainen jäsenyys. Se ei vain toteudu niin kuin sen pitäisi, koska kastetaan ja konfirmoidaan vähän ketä vaan.

Sen sijaan metodistikirkossa ollaan mielestäni hyvällä raamatullisella pohjalla tässä asiassa. Seurakunnan esijäsenyyteen pääsevät lapsena kastetut ja ne jotka vasta etsivät uskoa, mutta täysjäsenyyteen vain ne, jotka ovat tehneet henkilökohtaisen uskonratkaisun.

Ensimmäinen Korinttilaiskirje puhuu asiasta seuraavaa:

"Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:13)

Käy ilmi, että seurakunnan yhteyteen, “yhdeksi ruumiiksi”, tullaan kasteen kautta, mutta vasta Pyhän Hengen kaste eli uudestisyntyminen “yhdistää meidät” paitsi keskenämme myös Kristukseen ja seurakuntaan.

Johtopäätöksenä sanon, että Raamatun mukaan seurakunta koostuu vain uskovaisista, mutta seurakunnan yhteyteen voidaan ottaa (kastaa) myös alttiissa tilassa olevia ihmisiä, jotka ovat halukkaita kuulemaan lisää. Seurakunnan yhteyteen tullaan siis kasteen kautta, mutta seurakunnan jäseneksi vasta uskonratkaisun kautta!

Perusteluna sille, miksi kirkon jäseninä pitäisi antaa olla myös uskosta osattomia, olen kuullut esitettävän Jeesuksen vertauksen rikkaviljasta:

“Mies kylvi peltoonsa hyvää siementä. Mutta kun kaikki nukkuivat, hänen vihamiehensä tuli, kylvi vehnän sekaan rikkaviljaa ja meni pois. Kun vilja nousi oraalle ja alkoi tehdä tähkää, rikkaviljakin tuli näkyviin. Työmiehet menivät silloin isäntänsä luo ja sanoivat hänelle: 'Herra, etkö sinä kylvänyt peltoosi hyvää siementä? Mistä siihen on tullut rikkaviljaa?' Isäntä sanoi heille: 'Se on vihamieheni työtä.' Miehet kysyivät silloin häneltä: 'Tahdotko, että menemme kitkemään sen pois?' 'En', hän vastasi, 'te voitte rikkaviljaa kootessanne nyhtää sen mukana vehnääkin. Antakaa niiden kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti. Kun sen aika tulee, minä sanon korjuuväelle: Kootkaa ensin rikkavilja ja sitokaa se kimpuiksi, että se poltettaisiin. Mutta vehnä korjatkaa aittaani.'” (Matt. 13:24-30)

“Mies, joka kylvi hyvää siementä, on Ihmisen Poika. Pelto on maailma. Hyvä siemen tarkoittaa niitä, jotka kuuluvat taivasten valtakuntaan, rikkavilja niitä, jotka ovat Paholaisen vallassa. Paholainen, joka kylvi rikkaviljaa, on Saatana, elonkorjuu on maailman loppu, ja korjuumiehet ovat enkeleitä. Niin kuin rikkavilja kootaan ja hävitetään polttamalla, niin tapahtuu maailman lopussa. Ihmisen Poika lähettää enkelinsä, ja he kokoavat hänen valtakunnastaan kaikki, jotka viettelevät pahaan ja harjoittavat vääryyttä. Enkelit heittävät heidät tuliseen pätsiin, ja siellä itketään ja kiristellään hampaita. Mutta Jumalan omat loistavat silloin Isänsä valtakunnassa niin kuin aurinko.” (Matt. 13:37-43)

Olen kuullut esitettävän, että pelto tarkoittaisi seurakuntaa, ja että sieltä ei saisi lähteä karsimaan pois uskosta osattomia, koska samalla voisi mennä siinä kyljessä muutama uskovakin. Tällainen selitys nousee yleensä halusta puolustella kansankirkkoamme ja sen epäraamatullisuuksia. Se on kuitenkin vailla kestävää pohjaa, sillä Jeesus sanoo selvästi vertauksen selityksessä: “Pelto on maailma”. Hän ei sano, että pelto olisi seurakunta. Eli meidän ei tule lähteä perkaamaan maailmasta pois jumalattomia väkivallalla (Luuk. 9:54-56), vaan antaa Jumalan kostaa heille maailman lopulla (5. Moos. 32:34-35).



Muutamien Raamatun kohtien tarkastelua

Tarkastelen seuraavassa muutamia Raamatun kohtia, jotka puhuvat seurakunnasta. Niistä löydämme aineksia oikealle seurakuntaopille myös 2000-luvun seurakunnille.

“Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.” (Ef. 2:20-22)

Tässä Efesolaiskirjeen kohdassa seurakuntaa verrataan rakennukseen. Perustuksena ovat apostolit ja profeetat eli Uusi ja Vanha testamentti, ja kulmakivenä on itse Jeesus Kristus. Jos rakennuksen perusta ei ole kunnossa, se vajoaa, rapautuu ja lopulta sortuu. Samoin, mikäli seurakunnan perustana ei ole yksin erehtymätön Jumalan sana eli pyhä Raamattu, se ei voi kestää! Toinen vertauksen viittaus kohdistuu kulmakiveen, jonka sanotaan olevan Jeesus. Kulmakivi on rakennuksessa se kivi, johon koko rakennus nojaa. Jos kulmakiven ottaa pois, koko rakennus sortuu. Samoin tulee Jeesuksen olla seurakunnan kaiken toiminnan ydin. Ellei näin ole, seurakunta luhistuu täysin hengellisesti.

Johtopäätös:
• Seurakunnan perustana ja kaiken toiminnan lähtökohtana tulee olla yksin Raamattu ja sen opetukset.
• Seurakunnan ydin on usko Jeesukseen ja hänen hallintavaltansa alle alistuminen.

“Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.” (Ef. 1:22-23)

Jumala on korottanut Jeesuksen kaiken yläpuolelle ja alistanut kaiken Jeesuksen vallan alaisuuteen. Siten myös seurakunnan tulee olla alamainen Jeesukselle. Jeesus on seurakunnan todellinen johtaja ja pää. Usko Jeesukseen on seurakunnan ydin ja vain Jeesuksen tähden seurakunta on olemassa.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että seurakunnalla pitäisi olla profeetan virka, jonka kautta aina kussakin tilanteessa tiedusteltaisiin Jeesuksen tahtoa. Jeesuksen johtajuus ei ole tällaista, vaan päänä oleminen tarkoittaa, että usko Jeesukseen on seurakunnan ydin, jonka varassa kaikki on. Jeesuksen tahto on ilmaistu Raamatussa, jota seurakunnan tulee totella.

“Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.” (Ef. 4:11-12)

Jumala antoi seurakunnalle kaikista ensimmäisenä näitä mainittuja varustavia armolahjoja, koska juuri niiden kautta seurakunta rakentuu, sen jäsenet kasvavat hengellisesti ja tulevat varustetuiksi seurakunnan palvelutyöhön. Kannattaa huomata, että kyseisissä jakeissa sanotaan: “varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön”. Jokainen seurakuntalainen on siis kelvollinen ja velvollinen palvelemaan seurakuntaa. Seurakunnan palveluun tulee rukoilla armolahjaa Jumalalta, sillä silloin kun palvelutehtävään on armolahja, siihen ei väsy. Jos armolahjaa ei ole, siihen uupuu ja väsyy, koska Jumala ei anna voimaa ja virvoitusta Pyhän Henkensä kautta. Jos Jumala antaa erityisen paljon armolahjoja seurakunnalle, siitä puhutaan usein “Pyhän Hengen sateena”.

Selitän vielä lyhyesti, mitä tässä Efesolaiskirjeen kohdassa mainitut armolahjat tarkoittavat:

Apostoli tarkoittaa julistavaa lähetyssaarnaajaa. Hän perustaa seurakuntia, asettaa niihin vanhimmat ja rohkaisee seurakuntalaisia. Profeetta tarkoittaa ihmistä, jolle Jumala puhuu suorilla selvästi ymmärrettävillä sanoilla. Profeetta välittää Jumalan rohkaisun, kehotuksen ja lohdutuksen seurakunnalle. Evankelista julistaa evankeliumia, ja hänen vaikutuksestaan ihmisiä tulee uskoon. Paimen on ihminen, jonka Jumala on varustanut pitämään huolta uskovien porukasta, huolehtimaan heidän hengellisistä tarpeistaan ja ohjaamaan heitä uskon elämässä. Opettaja opettaa ihmisiä hengellisesti. Hän tuntee Raamatun erinomaisesti ja ymmärtää hyvin sen sanomaa.

“Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.” (1. Kor. 12:12-13)
ja
“Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa.” (Ef. 4:16)

Näissä jakeissa opetetaan, että Jeesus on ikään kuin ihmisruumis, jonka jäseninä häneen uskovat seurakuntalaiset ovat. Samoin kuin ihmisruumiin jäsenillä on kullakin eri tehtävä, on myös seurakuntaruumiin jäsenillä kullakin oma tehtävänsä. Vaikka seurakuntalaisia on monta he ovat silti yksi kokonaisuus, Kristus-ruumis.

“Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden.” (1. Piet. 2:5)
ja
“Kun tavoittelette henkilahjoja, pyrkikää saamaan niitä runsain määrin seurakunnan rakentamiseksi.” (1. Kor. 14:12)

Seurakunta rakentuu kun sen eri jäsenet ottavat vastuuta seurakunnassa ja palvelevat sitä armolahjoillaan. Jokainen uskova on elävä kivi seurakuntarakennuksessa ja kuuluu “pyhään papistoon” eli on yleisen pappisviran haltija. Hengelliset uhrit tarkoittavat tässä seurakunnan palvelutehtäviä. Armolahjoja kehotetaan tavoittelemaan seurakunnan rakentamiseksi, sillä sitä kautta seurakunta rakentuu ja voi hyvin.

“Lakkaamatta me kiitämme Jumalaa siitäkin, että kun julistimme teille Jumalan sanaa, te ette ottaneet sitä vastaan ihmisten sanana vaan sinä mitä se todella on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä uskovissa. Näin te, veljet, pidätte esikuvananne Juudeassa olevia Jumalan seurakuntia, jotka tunnustavat Kristuksen Jeesuksen.” (1. Tess. 2:13-14)
ja
“Lue seurakunnalle pyhiä kirjoituksia, kehota ja opeta ahkerasti siihen saakka, kun tulen.”
(1. Tim. 4:13)

Ylemmässä jaejaksossa Paavali ylistää Jumalaa Pyhän Hengen täyttämänä siitä, että Tessalonikin seurakunta ei pitänyt Paavalin julistamaa sanaa ihmisten sanoina ja mielipiteinä, vaan Jumalan pyhänä ilmoituksena ihmisille. Paavali kiittelee tessalonikilaisia myös siitä, että nämä pitivät Jerusalemin alkuseurakuntaa ja muita Juudean seurakuntia esikuvanaan. Samoin 2000-luvunkin seurakuntien tulisi pitää Jerusalemin alkuseurakuntaa esikuvanaan, jonka elämästä otetaan mallia. Käy myös ilmi, että Jumalan sanan keskeinen asema ja arvovaltaisuus olivat nimenomaan Jerusalemin alkuseurakunnan ja Juudean muiden seurakuntien perustavaa laatua olevia periaatteita.

Samaa Raamatun sanan keskeistä asemaa painotetaan myös 1. Timoteuskirjeessä. Paavali kehottaa Timoteusta lukemaan seurakunnalle Pyhiä Kirjoituksia eli Raamattua sekä kehottamaan ja opettamaan sen mukaisesti.

Seurakuntavirat

Jotta saadaan sanasto yhtenäistettyä, on syytä esitellä heti alkuun Raamatun virkatyypit. Niitä on neljä kappaletta:

1. Aaronilainen pappisvirka (ylipappi, pappi, leviitta)
2. Jumalallinen virka (profeetta, apostoli)
3. Yleinen pappisvirka (tulkinnasta riippuen 21-25 armolahjaa)
4. UT:n seurakuntavirka (kaitsija, vanhin, palvelija)

Näistä virkatyypeistä ensimmäinen on aaronilainen pappisvirka (1). Se on asetettu Mooseksen laissa ja se hallitsi vanhaa liittoa. VT:ssä pappi oli välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, joka uhrillaan sovitti kansan rikkomukset. Uudessa liitossa ei ole enää tämän kaltaista virkapappeutta, sillä "yksi on välimies Jumalan ja ihmisten välillä, Jeesus Kristus" (1. Tim. 2:5). Jeesuksen täydellisen viattoman uhrin takia ei tarvita enää temppeliuhreja. Jeesus on sovittanut syntimme ja hänen kauttaan meillä on pääsy Jumalan yhteyteen.

Heprealaiskirje osoittaa, että Jeesuksen uhrin ja uuden sovituksen kautta pappisvirka muuttui (Hepr. 7:11-14). Aaronin, Leevin heimon pappeus vaihtui Jeesuksen, Melkisedekin pappeudeksi. Nyt siis ylipappi, sovituksen välittäjä, on yksin Herra Jeesus Kristus.

Jeesuksen tähden me kaikki häneen uskovat saamme astua rohkeasti kaikkeinpyhimpään. Olemme Jeesuksen tähden arvolliset suorittamaan pyhää palvelusta, palvelemaan seurakuntaa. Siten kaikista uskovista on tullut "Kristuksen pappeja" (Ilm. 1:6) (1. Piet. 2:9), jotka emme ole saaneet asemaamme inhimillisen syntyperän perusteella, kuten Leevin heimo, vaan Jumalan lapseuden ja Taivaan valtakunnan kansalaisuuden perusteella. Tämä on ns. yleistä pappeutta (3).

Periaatteessa uuden liiton seurakunta rakentuu yleisen pappeuden varaan, jossa "ei ole miestä eikä naista" (Gal. 3:28), vaan kaikki uskovaiset seurakuntalaiset ovat kelvollisia ja velvollisia palvelemaan seurakuntaa. Tässä yleisessä pappeudessa nimenomaan armolahjat ja seurakunnan todistus ohjaavat sitä, mikä asema ja paikka uskovaisella seurakunnassa on. Kuitenkin apostolien ja Pyhän Hengen todistuksen kautta tietyille valituille ihmisille annettiin erityinen asema seurakunnassa. Tämä erityinen asema eroaa yleisen pappisviran palveluksesta ja sitä kutsutaan Raamatussa seurakuntaviraksi (4) (1. Kor. 12:5). Uudessa liitossa seurakunnan tehtävien lähtökohta on kuitenkin seurakuntaviroista huolimatta armolahjoissa. Seurakuntavirat nousevat armolahjojen ja seurakunnan todistuksen pohjalta!

Jumalallinen virka (2) liittyy puolestaan kiinteästi Jumalan erityiseen ilmoitukseen, Raamattuun. Jumala varusti joitakin valittuja ihmisiä ottamaan vastaan sellaisen ehdottoman ilmoituksen, joka murskaa kaiken muun alleen. Jumalallisen viranhaltijan auktoriteetti on suoraan Jumalalta ja siten erehtymätön ja täydellinen. Jumalallinen virka liittyy myös Jumalan kansan erityiseen ohjaamiseen ja valistamiseen. Vanhassa liitossa Jumala asetti jotkut ihmiset profeetan virkaan. Näillä ihmisillä oli aivan omanlaatuinen erityistehtävänsä, jonka kaikki sydämeltään hurskaat tunnistivat ja tunnustivat.

Profeetan viran viimeinen haltija oli Raamatun mukaan Johannes Kastaja: "Lain ja profeettojen aika kesti Johannekseen asti." (Luuk. 16:16) Jeesus itse oli profeettaviran täydellinen huipennus ja täyttymys: "Mooses on sanonut: 'Herra, teidän Jumalanne, on veljienne joukosta nostava esiin profeetan, minun kaltaiseni. Kuulkaa häntä, tehkää kaikessa niin kuin hän teille sanoo. Jokainen, joka ei tätä profeettaa kuule, poistetaan kansansa parista ja tuhotaan!'" (Apt. 3:22)

Uudessa testamentissa profeettavirkaa vastaa apostolin virka. Jeesus oli itse apostolin viran esikuva: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät." (Joh. 20:21) Apostolit, samoin kuin Vanhan testamentin profeetat, välittivät Jumalan ilmoituksen Raamatun kirjoituksissa ihmisille. Apostolit olivat profeettojen tapaan Jumalan todistajia, joilla oli erityinen Jumalan antama auktoriteetti. Raamatun mukaan apostolin viran saivat ylösnousemuksen todistajat:

"Apostolit todistivat voimallisesti Herran Jeesuksen ylösnousemuksesta" (Apt. 4:33)

"Siispä on nyt valittava yksi niistä miehistä, jotka ovat kulkeneet kanssamme koko sen ajan, jolloin Herra Jeesus eli ja vaikutti meidän keskuudessamme, siitä alkaen, kun Johannes hänet kastoi, aina siihen päivään, jona hänet otettiin luotamme taivaaseen. Yksi heistä olkoon hänen ylösnousemuksensa todistajana yhdessä meidän kanssamme." (Apt. 1:21-22)

"Enkö ole apostoli? Enkö ole nähnyt Herraamme Jeesusta?" (1. Kor. 9:1)

Paavali oli viimeinen valituista ylösnousemuksen todistajista ja siten viimeinen apostolin viran haltija:

"Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen kuin keskosena syntynyt. Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa." (1. Kor. 15:7-9)

Koska VT:n profeettojen ja UT:n apostolien jumalallinen auktoriteetti oli niin keskeinen, että Jumala valitsi heidät Raamatun pääkirjoittajiksi ja uskovien ohjaajiksi, oli myös tärkeää puolustaa oikeaa jumalallista virkaa valheellisia vastaan. Raamatusta löytyykin useita vakavia varoituksia ja tuomioita vääriä profeettoja ja vääriä apostoleja kohtaan. Asia on jopa niin vakava, että Ilmestyskirjassa Antikristuksen, Saatanan, henkeä kutsutaan Vääräksi profeetaksi.

Nykyisin ei ole enää ketään, jolla olisi profeetan tai apostolin virka! Tosin joissain lahkoissa, kuten esimerkiksi Uusapostolisessa seurakunnassa, on otettu käyttöön apostolin ja/tai profeetan virka, mistä seuraa näiden "profeettojen" ja "apostolien" jumalallinen auktoriteetti. Tämä on kuitenkin hirvittävää harhaa, joka on täysin vierasta Uuden testamentin seurakuntakäsitykselle. Pääosin samasta juuresta nousee roomalais-katolinen oppi apostolisesta suksessiosta (viran periytymisestä), joka takaa paaville apostolisen auktoriteetin ja erehtymättömyyden.

Protestanttisella puolella jotkut korkeakirkolliset piirit pitävät ainoastaan virkaan valittujen pappien suorittamia sakramentteja pätevinä, mikä on aaronilaisen pappeuden sävyttämää harhaa. Tietysti seurakunnan järjestyksen takia sakramenttien suorittajan on hyvä olla seurakunnan kaitsija, mutta mikään välttämättömyys se ei ole. Olisi donatolaista väittää, että sakramentin toimittajan henkilökohtainen asema vaikuttaisi sakramentin pätevyyteen.

Paavali puhuu jumalallisesta virasta Efesolaiskirjeessä. Hän vertaa uusitestamentillista seurakuntaa rakennukseen: "Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus." (Ef. 2:20) Seurakunta rakentuu apostolien ja profeettojen perustalle, koska he ovat välittäneet Jumalan sanan seurakunnalle Raamatun kirjoissa. Niinpä seurakunta luhistuu, jos sen kaiken toiminnan perustana ei ole yksin Raamattu! Samoin kulmakivenä seurakunnassa on Efesolaiskirjeen vertauksessa itse Kristus. Kulmakivi on rakennuksessa se kivi, johon koko rakennus nojaa. Jos kulmakiven ottaa pois, koko rakennus sortuu.

Erityisesti korkeakirkollisissa piireissä ei ole monestikaan ymmärretty täysin, mitä Uudessa testamentissa tarkoitetaan seurakuntaviralla. Seurakuntavirka-käsitteeseen on monesti sekoittunut aineksia Aaronin pappeudesta ja jumalallisesta virasta. Esimerkiksi Suomen kirkossa puhutaan “papeista”, vaikka pappi tarkoittaa Raamatussa vanhan liiton uhripappia. Pitäisi puhua kaitsijoista eli pastoreista.

Samoin, koska Kristus on seurakunnan pää universaalissa, maailmanlaajuisessa mielessä, ei hierarkisesti ymmärretty piispan virka ole raamatullinen. Seurakunnan kaitsija on Raamatussa paikallisen seurakunnan johtaja, ei minkään seurakuntaryppään. Piispallinen tulkinta kaitsijan seurakuntavirasta on lähtöisin Roomalais-katolisen kirkon kirkko-opeista, joissa katolinen kirkko nähdään sekä maailmanlaajuisen Jumalan kirkon että paikallisen kirkon ilmentymänä. Tällöin on hyväksytty ajatus kirkosta pelastuksen sakramenttina, jossa näkyvä ja näkymätön kirkko yhdistyvät. Toisin sanoen opetetaan, että pelastusta ei ole (katolisen) kirkon ulkopuolella. Näin ei kuitenkaan voi olla, sillä Raamatussa maailmanlaajuisen Jumalan seurakunnan rajat ovat ihmissydämissä, eivät suinkaan ihmisten tekemissä kirkkorajoissa: “Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä” (Luuk. 17:21) Ihmisten muodostamat paikalliset seurakunnat ovat vain paikallisten uskovaisten muodostamia uskovien yhteisöjä, eivät suorannaisesti pelastuksen välineitä.

Niissä kirkkokunnissa, joissa seurakuntavirkaan ei ole sekoittunut aineksia toisista virkatyypeistä, on vallalla pääasiassa kolmenlaisia seurakuntavirkakäsityksiä:

Kaksivirkainen seurakunta:

• Vanhin (presbyterios)
• Palvelija (diakonos)

Kolmivirkainen seurakunta:
• Kaitsija (episkopos)
• Vanhin (presbyterios)
• Palvelija (diakonos)

Viisivirkainen seurakunta (five-fold ministry):

• Lähetti (apostolos)
• Puhuja (profetes)
• Julistaja (euangelistes)
• Paimen (poimen)
• Opettaja (didaskalos)

Raamatun mukaan seurakunnalle pitää valita aina vanhimmat eli seurakunnan johtajat (Apt. 14:23) (Tiit. 1:5-6). Tästä virasta erotettiin jo hyvin varhain palvelijan seurakuntavirka (Apt. 6:1-7). Näin on siis selvää, että raamatullisella seurakunnalla tulee olla käytössä sekä vanhimman että palvelijan virat. Eri kysymys on sen sijaan ovatko vanhin ja kaitsija eri virkoja, vai onko sana “kaitsija” vain kuvaus vanhimman toimikuvasta ja tehtävästä seurakunnassa. Esimerkkinä mainittakoon, että presbyteerit ovat kaksivirkaisen seurakuntamallin kannalla, mutta ortodoksit edustavat kolmivirkaista seurakuntakäsitystä (piispallisesti tulkittuna).

Ensi silmäyksellä näyttäisi siltä, että seurakuntavirkoja olisi vain kaksi: vanhin ja palvelija. Kuitenkin kaitsijasta käytetään UT:ssa kahta eri kreikankielistä ilmaisua. Joskus käytössä on sana "episkopos" ja joskus "presbyterios", joista jälkimmäinen tarkoittaa vanhinta. Se, mitä eroa näillä on, ei täysin selviä Raamatusta. Ilmeisesti aivan alussa ne tarkoittivat yhtä ja samaa asemaa.

Vuoden 100 tietämillä episkopoksien ja presbyterioksien asemat olivat vielä samoja tai ainakin suunnilleen samoja. 100- ja 200-lukujen vaihteessa ne kuitenkin erotettiin toisistaan siten, että episkopoksista tuli usean seurakunnan kaitsija ja presbyterioksista yhden seurakunnan. Jotkut ajattelevat, että tämä erotus heijastelee jo Paavalin aikana olemassa ollutta eroa, joka ei vielä silloin ollut tärkeä, kuten myöskään ero kaitsijan ja palvelijan välillä ei ollut vielä tarpeellinen ennen Stefanosta, mutta kuitenkin olemassa.

Molemmat malleja, sekä kaksivirkaista että kolmivirkaista, voinee siten pitää raamatullisina, mutta ne edustavat erilaista tulkintaa asiasta. Itse olen kaksivirkaisen seurakuntakäsityksen kannalla, sillä mielestäni Raamattu puhuu kaitsijoista ja vanhimmista samalla tavoin. Myös termit ovat läheisesti liittyneinä toisiinsa (esim. 1. Piet. 5:1-5). Samoin Filippiläiskirjeen alkutervehdyksessä (Fil. 1:1) Paavali ja Timoteus tervehtivät kolmea ihmisryhmää: kaikkia pyhiä (eli maallikoita), kaitsijoita ja palvelijoita, osoittaen näin, että seurakunnassa oli vain kaksi virkatyyppiä.

Sen sijaan viisivirkainen seurakunta edustaa väärää Raamatun tulkintaa: lähetti (apostolos), puhuja (profetes), julistaja (euangelistes), paimen (poimen) ja opettaja (didaskalos). Nämä ovat armolahjoja, eivät virkoja. Tosin nämä viisi ovat seurakunnan kannalta kaikista keskeisimpiä armolahjoja, koska Raamatusta voimme lukea, että Jumala antoi ne kaikista ensimmäisinä seurakunnalle (Ef. 4:11).

Kuten jo aiemmin mainitsinkin, seurakuntaviran haltija on virassaan, koska hän on Jumalan armolahjoillaan varustama (2. Tim. 1:6) (Ef. 3:7), hänestä on seurakunnan hyvä todistus (Apt. 6:3) ja hän elää saamansa aseman arvoisesti (1. Tim. 3:1-7) (1. Tim. 3:8-13) (Tiit. 1:6-9). Jos näin ei ole, seurakuntaviran haltijan ei tule olla virassaan!

“Jätin sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit siellä kaiken, mikä vielä oli järjestämättä, ja asettaisit jokaiseen kaupunkiin vanhimmat niiden ohjeiden mukaan, jotka annoin sinulle. Seurakunnan vanhimman tulee olla nuhteeton ja yhden vaimon mies, ja hänen lastensa tulee olla uskovia, ei hillittömän eikä kurittoman maineessa.” (Tiit. 1:5-6)

Raamatussa on vielä maininta, että seurakunnan kaitsijoiden tulisi olla päätoimisia ja saada palkkaa työstään:

“Vanhimmat, jotka johtavat hyvin seurakuntaa, ansaitsevat sekä kunnioituksen että taloudellisen tuen, varsinkin ne, jotka tekevät työtä sananjulistajina ja opettajina. Sanotaanhan kirjoituksissa: "Älä sido puivan härän suuta" ja "Työmies on palkkansa ansainnut".” (1. Tim. 5:17-18)

Seurakuntakuri

Raamattu kehottaa monessa kohdin karttamaan syntiä ja ahkeroimaan hyviä tekoja. Meidän uskovien esimerkkinä on Herramme Jeesus, joka eli puhtaan ja synnittömän elämän ja teki paljon hyvää ihmisille:

“Joka sanoo hänessä pysyvänsä, on velvollinen vaeltamaan, niin kuin hän vaelsi." (1. Joh. 2:6)

Seurakuntia kehotetaan elämään myös nuhteettomasti Raamatun sanaa noudattaen:

“Jumala ei näet ole kutsunut meitä elämään synnillistä, vaan pyhää elämää. Sen tähden se, joka kääntää selkänsä näille ohjeille, ei käännä selkäänsä ihmiselle vaan Jumalalle, joka antaa teihin Pyhän Henkensä.” (1. Tess. 4:7-8)

Ihminen on tietysti syntinen eikä pysty täydellisesti noudattamaan Jumalan lakia. Siksi Jeesuksen armo on tullut osaksemme, jotta siihen turvautumalla meillä olisi anteeksiantamus synneistämme:

“Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty, mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon.” (Sananl. 28:13)

Tästä Sananlaskujen kohdasta käy myös ilmi, että tärkeää on meidän suhteemme syntiin. Jos emme suostu ojentamaan elämäämme Jumalan käskyjen mukaiseksi, joudumme turmioon, mutta jos tunnustamme syntimme Jumalalle ja pyrimme niistä eroon, olemme armon alla ja Jumalaa lähellä. Tässä ihmisen suhteessa syntiin on myös seurakuntakurin lähtökohta:

“Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä 'jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla'. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.” (Matt. 18:15-17)

Eli synnintekijää on nuhdeltava, katuvalle on annettava anteeksi (Luuk. 17:3-4), mutta parannuksen tekoon suostumaton on erotettava seurakunnasta. Ei ole oikein, että seurakunnassa sallitaan syntielämää, sillä se rapauttaa seurakuntaa. Synnissä elävä tekee tuhoa paitsi itselleen myös muille saaden aikaan kärsimystä ja levittäen vääristynyttä oppia. Jos seurakunta ei harjoita Raamatun mukaista seurakuntakuria, se ei ole raamatullinen seurakunta vaan turmeluksen pesä!

On tosin huomattava, että seurakunnan toiminnassa kaikki lähtee rakkaudesta käsin (Ef. 4:16). Eli seurakuntakurin, nuhtelemisen ja seurakunnasta erottamisen syynä on rakkaus. Rakastamme synnissä elävää ihmistä niin paljon, että emme tahdo hänen joutuvan eroon Jumalasta. Emme myöskään tahdo, että hän satuttaa synneillään itseään ja muita seurakuntalaisia. Siksi nuhtelemme häntä. Seurakunnasta erottaminen on viimesijainen keino, kun muut keinot eivät ole tepsineet. Paavali kirjoittaa seuraavaa Korinttin seurakunnalle:

“Olen kuullut, että teidän keskuudessanne on haureutta, jopa sellaista mitä ei tavata edes pakanakansojen parissa: eräskin elää äitipuolensa kanssa. Ja te vielä pöyhkeilette, vaikka teillä olisi ollut syytä surra ja erottaa joukostanne mies, joka on syyllistynyt tuollaiseen. ... Tuo mies on luovutettava Saatanalle ja niin annettava hänen ruumiinsa tuhoutua, jotta hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä.” (1. Kor. 5:1-2,5)

Suomen ev.lut. kirkossa seurakuntakuria ei käytännössä ole lainkaan -- paitsi niitä kohtaan, jotka tahtovat elää hurskaasti ja Raamatun mukaisesti. Tämän seurauksena kaikenlaiset “kylliäiset” ja “riekkiset” saavat porskuttaa mielensä mukaan, mutta Raamatusta kiinni pitävät ja Jumalan työtä kunnioittavat “riuttalat” ja “koivistot” joutuvat uhkailun, nuhtelun ja painostuksen kohteiksi. Eli kirkossa harjoitetaan ikään kuin raamatullisen seurakuntakurin negaatiota, mikä on todellinen irvikuva raamatullisesta seurakuntaelämästä.

Vielä yksi seurakuntakuriin liittyvä huomio on seurakunnan kokousten laiminlyönti. Vielä 1600-luvulla kirkossa käynti oli käytännössä pakollista ja tiukimmissa seurakunnissa uhattiin kirkosta erottamisella niitä, jotka skippasivat säännöllisesti jumalanpalvelukset. Raamatusta voimme lukea, että seurakunnan kokoontumisten laiminlyönti johtaa syntiin (Hepr. 10:25-26). Emme saa lyödä laimin hengellisiä tilaisuuksia, koska uskovien yhteys on yksi uskon elämän hoitamisen neljästä tärkeästä periaatteesta. Kuihdumme hengellisesti, ellemme käy säännöllisesti hengellisissä tilaisuuksissa.



Seurakunnan lähetystehtävä ja todistus maailmalle

Samoin kuin Raamatun lähetyskäskyt koskevat kaikkia uskovia, ne koskevat myös kaikkia seurakuntia! Antoihan Kristus seurakunnille armolahjoista ensimmäisenä apostolin lahjan. Samalla tavoin kuin uskovia kehotetaan olemaan suolana ja valona maailmassa ja todistuksena ihmisille, on myös seurakunnan tehtävänä olla suunnannäyttäjänä ja todistuksena. Seurakunta ei siis saa “mukautua tämän maailman menoon”, vaan sen on oltava oikealla tavalla ristiriidassa maailman menon ja yhteiskunnan yleisen mielipiteen kanssa, mikäli nämä ovat ristiriidassa Raamatun kanssa.

“Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. "Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:13-16)

Jos mietitään, mitä lähetys Raamatussa on, täytyy lähteä liikkeelle Jeesuksen apostoleille antamista lähetyskäskyistä, joita on jokaisen evankeliumin lopussa. Sana apostoli merkitsee lähetettyä eli lähettiä. Nykykreikassakin lähetystyöntekijöitä kutsutaan nimellä "apostolos". Lähetystyö palautuu siis apostolien Jeesukselta saamaan tehtävään (=missio). Raamatullinen lähetystyö on siis apostolista!

Matteuksen evankeliumin lopulla (Matt. 28:19-20) Jeesus käski mennä kaikkien kansojen luo, opetuslapseuttaa kaikki kansat, kastaa heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettaa heitä pitämään kaikki, mitä Jeesus on käskenyt pitää.

“Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” (Matt. 28:19-20)

Markuksen evankeliumissa (Mark. 16:15) Jeesus käskee mennä kaikkialle maailmaan ja julistaa evankeliumia kaikille ihmisille.

“Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.” (Mark. 16:15)

Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 24:47-48) hän käskee saarnaamaan parannusta (lakia) ja syntien anteeksiantamusta (armoa) kaikille kansoille sekä olemaan hänen todistajiaan.

“Kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat.” (Luuk. 24:47-48)

Johanneksen evankeliumissa (Joh. 20:21-23) Jeesus kehottaa ottamaan vastaan Pyhän Hengen ja antaa oikeuden syntien anteeksiantamuksen julistamiseen ja kieltämiseen.

“Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät." Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: "Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:21-23)

Välittöminä seurauksina lähetyskäskyjen noudattamisesta seurasivat luonnollisesti seurakuntien istuttaminen...

“Kullekin seurakunnalle he valitsivat vanhimmat, ja rukoiltuaan ja paastottuaan he jättivät opetuslapset Herran turviin, hänen, johon nämä nyt uskoivat.” (Apt. 14:23)

sekä uskovien vahvistaminen...

“Sitten he palasivat Lystraan, Ikonioniin ja Antiokiaan, rohkaisivat opetuslapsia ja kehottivat heitä pysymään uskossa.” (Apt. 14:22)

“Veljet jättivät hänet Herran armon haltuun, ja niin hän lähti matkaan, vaelsi Syyrian ja Kilikian halki ja rohkaisi seurakuntia.” (Apt. 15:40-41)

Yhteenvetona voidaan siis sanoa, että raamatulliseen, apostoliseen lähetystyöhön kuuluvat seuraavat asiat:

Jumalan varustus:
• ottakaa vastaan Pyhä Henki (Joh. 20:21-22) (Apt. 4:29-31)

Liikkeelle lähteminen:
• menkää kaikkien kansojen luo (Matt. 28:18-20) (Mark. 16:15)

Evankeliointi ja todistaminen:
• julistakaa evankeliumia (Mark. 16:15)
• todistakaa Jeesuksesta (Luuk. 24:47-48)
• saarnatkaa parannusta eli lakia (Luuk. 24:47-48) (Joh. 20:21-22)
• saarnatkaa syntien anteeksiantamusta eli armoa (Luuk. 24:47-48) (Joh. 20:21-22)

Hengellinen opettaminen:
• opetuslapseuttakaa kaikki kansat (Matt. 28:18-20)
• opettakaa heitä (Matt. 28:18-20)

Seurakuntien perustaminen:
• istuttakaa seurakuntia (Apt. 14:23)
• kastakaa heidät (Matt. 28:18-20)
• vahvistakaa uskovia (Apt. 14:22) (Apt. 15:40-41)

Apostoliseen lähetystyöhön siis kuuluu Jumalan varustus, liikkeelle lähteminen, Jeesuksesta todistaminen, opettaminen ja seurakuntien perustaminen. Kannattaa huomata, että diakoniaa ei mainita Raamatussa lähetykseen kuuluvaksi, vaan nimenomaan seurakunnan palvelutyöhön (Apt. 6:1-7). Tottakai diakonia on yksi todistamisen tapa -- vieläpä erittäin hyvä sellainen -- monin paikoin suorastaan ehdoton edellytys todistamiselle. Lähetystyötä se ei kuitenkaan Raamatun mukaan ole, mutta kylläkin usein sen erinomainen menetelmä ja mahdollistaja. Emmehän ajattele, että teatteri olisi raamatullista lähetystyötä, vaikka se voi olla esim. mimiikkana hyvä evankelioinnin menetelmä ja apuväline.

Seurakunnan ytimen tulee olla missionäärinen eli sillä tulee olla näky evankelioida uskosta osattomat, opetuslapseuttaa uskoon tulleet ja varustaa uskovat evankelioimaan. Seurakunnan tulee rukoilla Jumalan varustusta, lähteä liikkeelle ja lähettää ihmisiä, evankelioida ja todistaa Jeesuksesta, opettaa hengellisesti ja perustaa uusia seurakuntia. On syytä huomioida, että näistä viimeisin eli uusien seurakuntien perustaminen on lyöty laimin aivan liian monessa nykyseurakunnassa!

Seurakunnan tulee myös olla suolana ja valona maailmassa pitäen uskoa Jeesukseen ja Raamatun sanaa suurimpina aarteinaan, jotta maailma saisi todistuksen, ja jotta seurakunta ei rappeutuisi ja tuhoutuisi.

Paavali kirjoittaa Filippiläisille, että Raamatusta kiinni pitävä ja sen mukaan elävä seurakunta on kuin valo pimeyden keskellä ja puhtaus saastaisuuden keskellä:

“Tehkää kaikki nurisematta ja epäröimättä, että olisitte moitteettomat ja puhtaat, olisitte tahrattomat Jumalan lapset kieron ja nurjan sukukunnan keskellä, joiden joukossa te loistatte niin kuin tähdet maailmassa, tarjolla pitäessänne elämän sanaa, ollen minulle kerskaukseksi Kristuksen päivänä siitä, etten ole turhaan juossut enkä turhaan vaivaa nähnyt.” (Fil. 2:14-16)

Samoin, jos seurakunta pitää kiinni lähetystehtävästään ja todistusvastuustaan, se myös kuuluu ja näkyy. Esim. Rooman seurakunta oli niin aktiivinen evankelioinnissaan, todistustehtävässään ja laupeuden harjoittamisessaan, että heistä tiedettiin kaikkialla:

“Kiitän Jeesuksen Kristuksen kautta Jumalaani teistä kaikista, sillä teidän uskostanne kerrotaan kaikkialla.” (Room. 1:8)

Armolahjat

Armolahjoista voisi kirjoittaa kokonaan oman tekstinsä, mutta sanon tässä yhteydessä vain muutaman sanan seurakuntaan liittyen. Lyhyesti todettuna armolahjat ovat Jumalan uskoville ihmisille antamia erityisiä hengellisiä kykyjä, joiden tarkoitus on seurakunnan hengellinen rakentaminen. Armolahjat saa aikaan Pyhä Henki, joka jakaa ne ihmisille oman mielensä mukaan (1. Kor. 12:11). Ihminen ei siis itse päätä omaa armolahjaansa eikä myöskään voi ansaita sitä, koska lahjat annetaan armosta. Uskosta osattomille ei koskaan anneta armolahjoja.

Armolahjat ovat seurakunnan rakentumisen ja seurakuntaelämän peruslähtökohta. Raamatun mukaan seurakunta koostuu nimenomaan eri armolahjoilla varustetuista seurakuntalaisista (1. Piet. 2:5) (1. Kor. 14:12). Seurakunta rakentuu armolahjojen avulla, mutta kaikki tapahtuu Jumalan sanan kautta. Sellainen seurakunnan palvelu ja armolahjojen käyttö, joka ei ole sopusoinnussa Raamatun kanssa, on hylättävä haitallisena.

Seurakunnan kannalta on tehtävä muutama tarkennus siihen, mitä armolahjat ovat ja mitä ne eivät ole. Ensinnäkin on erotettava armonvälineet armolahjoista. Toiseksi on tehtävä ero seurakuntavirkojen ja armolahjojen välillä. Kolmanneksi armolahjat tulee erottaa Jumalan voiman hetkellisistä vaikutuksista. Neljänneksi tulee tehdä ero armolahjojen ja kutsumuksen välillä. Lopuksi on vielä erotettava armolahjat luonnollisista lahjoista.



Armonvälineet

Seurakunta rakentuu armolahjoista, mutta yksittäiset uskovat ihmiset rakentuvat rukouksen, uskovien yhteyden, Raamatun lukemisen, sakramenttien ja kielillä puhumisen avulla. Sakramentteja kutsutaan silloin tällöin yhdessä Jumalan sanan kanssa “armonvälineiksi”, koska niiden kautta Jumala välittää armoaan. Joissain yhteyksissä sana armonväline on saanut myös uskoa synnyttävän sävyn.

Oma käsitykseni armonvälineistä on, että ainoa todellinen armonväline on Jumalan sana. Jumalan sana taas on meillä kirjoitettuna Raamatussa ja se on inkarnoitunut eli tullut lihaksi Jeesuksessa. En siis lainkaan usko, että Jumalan sana jotenkin mystisesti kätkeytyisi kasteeseen tai ehtoolliseen. Armoa sakramenteissa on, mutta ei omaa armoaan, vaan uskossa vastaanotettavaa armoa. Armo on Jumalan tarjous ja juridinen teko, joka voidaan ottaa vastaan uskossa. Se ei kätkeydy sisäisesti sakramentteihin. Sakramenteissa Jumala toimii ja vahvistaa ihmisen uskoa, mutta ei synnytä sitä. Sakramentit ovat armon lupauksia, jotka voidaan uskolla omistaa. Usko sen sijaan ei lupaa vaan omistaa armon.

Jos sakramentteja halutaan kutsua armonvälineiksi, niin silloin on ainakin tehtävä ero siinä, mihin asioihin armolahjat ja armonvälineet vaikuttavat. Armonvälineet ovat yksilön vahvistamiseksi ja yksilön tarpeita varten, mutta armolahjat ovat seurakunnan vahvistamiseksi ja seurakunnan tarpeita varten. Näitä ei saa sekoittaa keskenään! Koska armonvälineet eivät rakenna seurakuntaa, on seurakuntaelämän oltava ennemmin armolahjakeskeistä kuin armonvälinekeskeistä. Tottakai kaikessa tulee olla kuitenkin Kristus-keskeisiä ja Raamattu-keskeisiä.



Seurakuntavirat

Armolahjoissa ja seurakuntaviroissa on paljon samaa, sillä ne molemmat perustuvat Pyhän Hengen lahjaan ja seurakunnan todistukseen. Armolahjat eroavat kuitenkin seurakuntaviroista siinä, että seurakuntavirat ovat asemia seurakunnassa, armolahjat ovat taas tehtäviä. Seurakuntavirkoihin sisältyy myös auktoriteetti, mitä armolahjat eivät sisällä. Valitettavasti seurakuntaviroissa olevilla henkilöillä ei ole käytännössä aina virkaa vastaavaa armolahjaa, vaikka Raamatun mukaan heillä sellainen pitäisi olla.

Raamatun mukaan seurakunnan peruslähtökohta on seurakuntaviroista huolimatta armolahjoissa (1. Piet. 2:5). Jos tämä tärkeä periaate unohdetaan, mennään metsään. Liian monessa nykyseurakunnassa ollaan virkakeskeisiä, jolloin seurakunnan toiminta näivettyy ja elämä katoaa. Tällöin ollaan vain instituution varassa, ja elävistä kivistä on tullut kuolleita kiviä. Väitänkin, että vain voimakkaasti maallikkopainotteinen seurakunta voi olla raamatullinen ja apostolinen!

Seurakuntaviran haltijoita velvoitetaan Raamatussa erityisellä tavalla nuhteettomaan elämään, koska he ovat esimerkkeinä muille uskoville. Nämä velvoitteet myös määräävät osittain sen, ketä seurakuntavirkaan valitaan. Armolahjoihin tällaisia erityisvelvoitteita ei sisälly, vaan armolahjoilla varustetut henkilöt ovat velvollisia vaeltamaan Raamatun yleisten ohjeiden mukaan.

Seuraavassa ovat Raamatun seurakuntavirkoja koskevat velvoitteet:

Kaitsija:

“Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus. Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta? Hän ei saa olla vastakääntynyt, jotta hän ei ylpistyisi eikä joutuisi tuomittavaksi Paholaisen kanssa. Hänen on nautittava myös ulkopuolisten arvonantoa, jottei hänestä puhuttaisi pahaa ja jottei hän lankeaisi Paholaisen virittämään ansaan.” (1. Tim. 3:1-7)

Vanhin:

“Seurakunnan vanhimman tulee olla nuhteeton ja yhden vaimon mies, ja hänen lastensa tulee olla uskovia, ei hillittömän eikä kurittoman maineessa. Seurakunnan kaitsijan täytyy näet olla nuhteeton, koska hän hoitaa Jumalan hänelle uskomaa tehtävää. Hän ei saa olla ylimielinen eikä äkkipikainen, ei juomiseen taipuvainen, väkivaltainen eikä oman edun tavoittelija, vaan hänen on oltava vieraanvarainen, hyväntahtoinen, harkitseva, oikeamielinen, hurskas ja itsensä hillitsevä. Hänen on pidettävä kiinni oppimme mukaisesta, luotettavasta sanasta, niin että hän kykenee myös rohkaisemaan toisia terveellä opetuksella ja kumoamaan vastustajien väitteet.” (Tiit. 1:6-9)

Palvelija:

“Seurakunnanpalvelijoiden on oltava arvokkaita ja vilpittömiä. He eivät saa käyttää liikaa viiniä eivätkä tavoitella omaa hyötyään. Heidän tulee tuntea uskon salaisuus ja pitää omatuntonsa puhtaana. Myös heidät on ensin tutkittava, ja kun heidät on todettu moitteettomiksi, he saavat ryhtyä hoitamaan tehtäväänsä. Samoin tulee naisten olla arvokkaita, eivätkä he saa puhua muista pahaa. Heidän on oltava raittiita ja kaikessa luotettavia. Seurakunnanpalvelijan on oltava yhden vaimon mies, ja hänen on pidettävä hyvää huolta lapsistaan ja perheväestään. Ne, jotka hoitavat virkansa hyvin, saavat arvostetun aseman ja voivat rohkeasti julistaa uskoa Kristukseen Jeesukseen.” (1. Tim. 3:8-13)

Voimavaikutukset

Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä puhutaan kolmenlaisesta Jumalan toiminnasta seurakunnan keskellä: armolahjat, seurakuntavirat ja voimavaikutukset.

“Armolahjat ovat moninaiset, mutta Henki on sama, ja seurakuntavirat ovat moninaiset, mutta Herra on sama, ja voimavaikutukset ovat moninaiset, mutta Jumala, joka kaikki kaikissa vaikuttaa, on sama.” (1. Kor. 12:4-6)

Armolahjat, seurakuntavirat ja voimavaikutukset sidotaan tässä kohdin paitsi Jumalan toimintaan seurakunnassa myös oppiin Pyhästä Kolminaisuudesta. Samoin kuin Henki (Pyhä Henki), Herra (Jeesus) ja Jumala (Isä) ovat yhtä ja kuuluvat yhteen, myös armolahjat, seurakuntavirat ja voimavaikutukset kuuluvat yhteen.

On huomattava, että kun Raamattu puhuu Jumalan voimateoista, niitä ei sidota läheskään aina armolahjoihin, vaikka Jumalan yliluonnollinen todellisuus tuleekin monessa armolahjassa esiin. Puhuttaessa voimavaikutuksista tarkoitetaan Jumalan voiman hetkellistä ilmentymistä yksittäisessä tapahtumassa. Armolahjoista puhuttaessa sen sijaan tarkoitetaan kokoaikaista hengellistä kykyä. Siten armolahjat eroavat voimavaikutuksista keston perusteella!

Joku henkilö, jolla ei ole sairaiden parantamisen armolahjaa, voi olla tilanteessa, jossa tarvitaan parantumista sairaudesta. Tällöin Jumala voi parantaa sairaan yhdessä hetkessä rukouksen vaikutuksesta, jolloin Jumalan ihme tapahtuu voimavaikutuksena (Jumalan voiman hetkellisenä ilmentymänä) ilman armolahjaa. Armolahjat sen sijaan toimivat jatkuvasti ollen henkilöllä aina käytössä. Armolahjat myös osoittavat haltijalleen paikan palvella, mutta tällaista ei tule ainakaan suoralta kädeltä päätellä voimavaikutuksista.



Kutsumus

Kysymykset kutsumuksesta ja armolahjoista liittyvät toisiinsa, mutta kutsumus on armolahjaa laajempi asia. Kutsumus tarkoittaa erityistä palvelutehtävää Jumalan valtakunnan työssä. Armolahjat ovat sen sijaan kutsumuksen toteuttamisen apuvälineitä. Esimerkiksi jollakin henkilöllä voi olla lähetystyöntekijän kutsumus, ja tätä tehtävää varten Jumala voi antaa esim. apostolin ja evankelistan lahjat. Jollakulla toisella voi olla kutsumus rukoilla sairaiden puolesta, mihin hän voi saada Jumalalta esim. sairaiden parantamisen ja laupeuden harjoittamisen lahjat. Kutsumus on tärkeämpää kuin armolahjat. Tosin armolahjojen tulee seurata kutsumusta, sillä muuten kutsumus ei kanna. Molemmat tarvitaan!



Luonnonlahjat

Puhuttaessa armolahjoista ja seurakunnasta viides ja tärkein tarkennukseni koskee armolahjoja ja luonnollisia lahjoja. Nämä on nimittäin ehdottomasti erotettava toisistaan! Joskus kuulee opetusta, jossa armolahjat nähdään ikään kuin vain terävöitettyinä luonnonlahjoina. Puhutaan armolahjan löytämisestä armolahjan saamisen sijaan, mikä on Raamatulle vieras ajatus. Ikään kuin olennaista olisi se, että löytäisi omat luonnolliset vahvuutensa ja laittaisi ne käytäntöön. Tällainen armolahjojen luonnollistaminen on ristiriidassa Pyhän Hengen yliluonnollisen todellisuuden kanssa, jonka Raamattu hyvin selkeästi sitoo armolahjoihin:

“Yhden ja saman Hengen voimasta toinen saa kyvyn jakaa viisautta, toinen kyvyn jakaa tietoa, ...” (1. Kor. 12:8)

Armolahjat saadaan siis “Hengen voimasta”. Ne eivät ole jotain, mikä sisältyisi sisäsyntyisesti luomiseen, sillä luonnonlahjoja on yhtä hyvin uskovilla kuin uskosta osattomillakin. Tottakai luonnonlahjat kuuluvat niihin edellytyksiin, joita olemme elämäämme Jumalalta saaneet, ja meidän tulee myös niillä palvella lähimmäisiämme ja seurakuntaa. Ilman muuta myös seurakuntaan pätee: “Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.” (Luuk. 12:48) Tämä on kuitenkin ns. yleistä kristityn palvelutyötä. Jokainen kristitty on velvollinen auttamaan hätään joutuneita, arvostelemaan henkiä, rukoilemaan sairaiden puolesta, todistamaan Jeesuksesta uskosta osattomille, tukemaan taloudellisesti seurakuntaa, jne. Kuitenkin joillekin ihmisille on annettu näitä tehtäviä varten erityinen armolahja, jolla Jumala myös osoittaa sen paikan, jossa ihmisen olisi hyvä erityisesti palvella ja ottaa vastuuta.

Yleensä Jumala antaa armolahjan sellaiselle ihmiselle, jolla ei ole minkäänlaista luonnollista taipumusta lahjan viitoittamaan tehtävään, jotta Jumalan voima voisi tulla esiin tässä ihmisessä. Tämä periaate, joka toistuu usein Raamatussa, on ristiriidassa armolahjojen luonnollistamisen kanssa. Seuraavassa on pari poimintaa aiheesta:

“Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” (2. Kor. 4:7)

“Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä. Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette.” (1. Kor. 1:26-30)

Yllä oleva 2. Korinttilaiskirjeen kohta puhuu, että me uskovat olemme saviastioita -- halpoja ja arkisia. Aarre taas on Jumalan työ meissä. Se on arvokasta ja voimakasta, mutta Jumala on nähnyt hyväksi kätkeä sen vajavaisiin ihmisiin, jotta Hänen voimansa voisi tulla esiin. Jos me olisimme hienoja ja arvokkaita kultamaljoja, monilla luonnollisilla lahjoilla varustettuja, aarre näyttäisi olevan meistä itsestämme lähtöisin ikään kuin me olisimme saaneet sen aikaan.

1. Korinttilaiskirjeestä voimme puolestaan lukea paitsi yleisesti uskoon tulemisesta ja Jumalan armosta myös Jumalan työhön kutsumisesta. Jumala valitsee käyttöönsä sen, mikä on itsessään heikkoa ja vähäpätöistä, jotta Hänen voimansa voisi tulla esiin. Silloin ei kukaan voi ylpeillä omilla luonnollisilla kyvyillään ja lahjoillaan, kun “Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette”.

Toki Jumala voi antaa armolahjan myös luonnollisten kykyjen ja lahjojen mukaisesti, mutta silloin on useimmiten kysymys kutsumuksen saamisesta. Nimittäin hengellisessä kutsumuksessa Jumala usein kysyy: “Mitä sinä tahdot?” Aina ei tietenkään näin ole, vaan Jumala voi antaa myös kutsumuksen täysin pystymetsästä.

Erityisesti niillä uskovilla, jotka eivät ole ottaneet vastuuta hengellisissä tehtävissä, ei useinkaan ole selvillä omaa armolahjaa. Jumala on kuitenkin Raamatun mukaan sellaisen jokaiselle uskovalle antanut (Ef. 4:7). Ongelma on siinä, että koska vastuuta ottamaton ihminen ei yleensä ole antanut koko elämäänsä Jumalan hallintaan eli antanut Hengen täyttää itsensä, hän ei usein myöskään näe Pyhän Hengen työtä elämässään. Kun tällainen ihminen antaa enemmän tilaa Pyhälle Hengelle sydämessään ja alkaa sitä kautta myös ottaa vastuuta seurakunnassa, Henki kirkastaa hänelle sen armolahjan, jonka hän on uudestisyntymisessä saanut.

Oma huokaukseni on, että kunpa voisimme olla avoimempia Pyhän Hengen työlle, jotta armolahjamme voisi puhjeta kukkaan jo heti uskoon tultaessa kuten Apostolien teoissa useaan otteeseen kävi (Apt. 10:46) (Apt. 19:6). Aivan liian usein elämme hengellisessä niukkuudessa sen tähden, että emme ole avoimia Pyhän Hengen työlle.

Täytyy tosin huomata, että moni on palvellut seurakuntaa armolahjallaan tietämättään tai ilman, että on osannut nimetä lahjaansa. Tässä ei ole mitään pahaa, sillä yleensä ihminen tuntee vetoa siihen suuntaan, jossa hänellä on armolahja, koska Pyhä Henki antaa tehtävään intoa ja taitoa. On kuitenkin hyödyllistä tietää ja nimetä armolahjansa, jotta sen käytössä voisi harjaantua, jotta sen voisi virittää entistä palavammaksi (2. Tim. 1:6).


Eräs Raamatun opetusten kanssa ristiriitainen armolahjaopetus on, että jokaisella uskovalla olisi “runsain määrin” armolahjoja, suorastaan ylenpalttisesti. Perusteluna olen kuullut käytettävän lähinnä seuraavaa kohtaa:

“Hänellä on teille annettavana runsaasti kaikkia lahjoja, niin että teillä on aina kaikki mitä tarvitsette ja voitte tehdä runsaasti kaikkea hyvää.” (2. Kor. 9:8)

Ensinnäkin on syytä todeta, että tässä kohdassa ei puhuta mitään armolahjoista, sillä tekstin asiayhteys kertoo, että kyse on nimenomaan taloudellisista lahjoista. Tämä jae puhuu Jumalan huolenpidosta ja viittaa erityisesti siihen, että jos annamme varojamme Jumalan työhön, hän on voimallinen pitämään huolta toimeentulostamme.

Toiseksi täytyy muistaa, että Raamatussa puhutaan lahjoista myös monessa muussa merkityksessä kuin armolahjana. Jumala on kyllä rikas antaja, joka haluaa antaa lapsilleen kaikkea hyvää ja paljon lahjoja, mutta meillä ei ole mitään raamatullista oikeutusta mennä väittämään, että nämä Jumalan antamat lahjat olisivat erityisesti armolahjoja.

Kolmanneksi Raamattu itse opettaa, että jokaisella on nimenomaan yksi armolahja (Ef. 4:7) (1. Kor. 7:7) (2. Tim. 1:6) (1. Piet. 4:10). Tämä on selvästi ristiriidassa mainitun “runsauden sarvi”-ajattelun kanssa. Tosin ei Raamattu puhu myöskään mistään niukkuudesta tai kitsastelusta (1. Kor. 14:12), vaan tarkoituksenmukaisesta armolahjojen antamisesta (1. Kor. 12:7). Jos ihminen laittaa armolahjansa käyttöön, Jumala voi antaa toisen, ja jos senkin laittaa käyttöön, niin Jumala voi antaa kolmannen jne. Koska armolahjojen tarkoitus on seurakunnan rakentuminen, ei niitä anneta koskaan varastoitaviksi vaan nimenomaan käytettäviksi. Jumala ei anna armolahjojaan sille, joka ei ole valmis käyttämään niitä Jumalan valtakunnan työssä.



Seurakunnan kannalta keskeisiä armolahjakohtia Raamatussa

“Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden.” (1. Piet. 2:5)

“Kun tavoittelette henkilahjoja, pyrkikää saamaan niitä runsain määrin seurakunnan rakentamiseksi.” (1. Kor. 14:12)

“Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi.” (1. Kor. 12:7)



Erittely armolahjoista

Raamatussa on mainittu 21 armolahjaa ja neljä armolahjan kaltaista kykyä, joita ei ole suoraan sanottu armolahjoiksi, mutta jotka ovat armolahjan kaltaisia. Seuraavassa on lueteltu Raamatun 21 armolahjaa:


Lahjat seurakunnan varustamiseksi (5kpl):

Apostolin armolahja	(Ef. 4:11) (1. Kor. 12:28,29)
Profetoiminen	(Ef. 4:11) (Room. 12:6) (1. Kor. 12:10) (1. Kor. 12:28,29) (1. Kor. 14) (1. Piet. 4:11)
Evankeliumin julistaminen	(Ef. 4:11)
Paimenen armolahja	(Ef. 4:11)
Opettaminen	(Room. 12:7) (1. Kor. 12:28,29) (Ef. 4:11)

Lahjat seurakunnan vahvistamiseksi (8kpl):

Viisauden sanat	(1. Kor. 12:8)
Tiedon sanat (ymmärryksen sanat)	(1. Kor. 12:8)
Uskon armolahja	(1. Kor. 12:9)
Terveeksi tekeminen (sairaiden parantaminen)	(1. Kor. 12:9) (1. Kor. 12:28)
Voimalliset teot (ihmeiden tekeminen)	(1. Kor. 12:10) (1. Kor. 12:28,29)
Henkien erottaminen	(1. Kor. 12:10)
Kielillä puhuminen	(1. Kor. 12:10) (1. Kor. 12:28,30) (1. Kor. 14)
Kielten selittäminen	(1. Kor. 12:10) (1. Kor. 12:30)

Lahjat seurakunnan palvelemiseksi (8kpl):

Johtaminen	(Room. 12:8)
Seurakunnan hallitseminen	(1. Kor. 12:28)
Palveleminen	(Room. 12:7) (1. Piet. 4:11)
Auttaminen (avustaminen)	(1. Kor. 12:28)
Laupeuden harjoittaminen (armahtaminen)	(Room. 12:8)
Antaminen	(Room. 12:8) (2. Kor. 8:1-7)
Rohkaiseminen (kehottaminen)	(Room. 12:8)
Naimattomuus	(1. Kor. 7:7)

Vaikka alkutekstissä käytetään eri sanoja johtamisen ja seurakunnan hallitsemisen lahjoista, niiden voidaan myös tulkita olevan yksi ja sama armolahja. Sama tulkintamahdollisuus pätee auttamisen ja laupeuden harjoittamisen lahjoihin.

Olen jaotellut luetteloni armolahjat kolmeen osaan: varustavat lahjat (Ef. 4), vahvistavat lahjat (1. Kor. 12) ja palvelevat lahjat (Room. 12). Tämä jaottelu kuvaa hyvin paitsi eri Raamatun osien armolahjapainotuksia myös uskosta todistamisen tapoja eli evankelioinnin menetelmiä. Varustavat lahjat auttavat parhaiten perinteisessä sanoin välitettävässä todistuksessa. Vahvistavat lahjat ovat taas omimmillaan voimaevankelioinnissa. Palvelevat lahjat taas auttavat rakkauden ja tekojen todistuksessa.

Raamatussa on mainittu armolahjojen yhteydessä neljä kykyä, jotka ovat armolahjojen kaltaisia, mutta joita ei ole suoraan sanottu armolahjoiksi. Nämä ovat joko itsenäisiä armolahjoja tai sitten “vain” erityisiä kykyjä palvella. Voi myös olla, että ne ovat jonkin toisen armolahjan erityismuotoja. Itse uskon niiden olevan omia itsenäisiä armolahjojaan, mutta en voi olla asiasta täysin varma, koska Raamattu ei ota suoraan kantaa asiaan. Nämä neljä ovat seuraavat:

Marttyyrin armolahja	(1. Kor. 13:3)
Laulun ja soiton armolahja (virsi)	(1. Kor. 14:26)
Ilmestyksen armolahja	(1. Kor. 14:26)
Henkien karkottaminen	(Mark. 16:17)

Joskus armolahjaluetteloissa näkee joitakin hengellisen toiminnan muotoja, joita Raamattu ei mainitse armolahjoiksi eikä edes armolahjojen kaltaisiksi erityisiksi kyvyiksi. En lainkaan hyväksy, että näistä puhutaan armolahjoina, sillä meidän on löydettävä armolahjojen pohja yksin Raamatun opetuksista. Seuraavia hengellisen toiminnan muotoja, jotka eivät ole armolahjoja, olen nähnyt usein armolahjaluetteloissa:

Rukous

Lähetystyö

Köyhyys

Nämä ovat toki erittäin tärkeitä hengellisiä toimintoja, joita ilman moni siunaus jäisi saamatta, mutta armolahjoja ne eivät ole!

– Mikko Satama –