Kirje Efesoksen seurakunnalle


”Kirjoita Efesoksen seurakunnan enkelille: Näin sanoo hän, jolla on oikeassa kädessään seitsemän tähteä ja joka käyskentelee seitsemän kultajalkaisen lampun keskellä: ’Minä tiedän sinun tekosi, sinun vaivannäkösi ja kestävyytesi. Minä tiedän, ettet voi sietää pahoja ihmisiä. Sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi vaikka eivät ole, ja olet havainnut heidät valehtelijoiksi. Kestävyyttäkin sinulla on, olethan joutunut moneen vaivaan minun nimeni tunnustamisen tähden etkä ole antanut periksi. Mutta sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan. Siinä teet kuitenkin oikein, että inhoat nikolaiittojen tekoja, joita minäkin inhoan. ’Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille. Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan puutarhassa.” (Ilm. 2:1–7)


Vaivannäkö ja kestävyys

Efeson lähetyskirje alkaa sen tosiasian esiin tuomisella, että kirjeen tekijä on itse Jeesus Kristus. Hän vaatii seurakuntaa tilille tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Jeesus antaa ensin tunnustusta joistakin seurakunnan (tai sen johtajan) ansioista, minkä jälkeen tuodaan esiin pahoja asioita, joista on tehtävä parannus.

Ensimmäisenä Jeesus tuo esiin, että seurakunnassa on nähty vaivaa Jumalan asian edistämiseen ja tehty paljon hengellistä työtä. Meillekään ei riitä se, että vain käymme hengellisissä tilaisuuksissa ja annamme rahaa kolehtiin. Jumala odottaa, että annamme itsemme kokonaan hänen käyttöönsä ja palvelemme häntä vaivaa nähden, kukin niillä armolahjoilla, jotka Pyhä Henki on antanut. Meidän on kysyttävä Jumalalta rukouksessa, mitkä ovat niitä hengellisiä palvelutehtäviä, joita hän haluaa meidän tekevän. Jumala on kutsunut jokaisen uskovan papikseen (Ilm. 1:6). Jokaiselle on varattu tehtävä Jumalan elopellolla eikä kukaan saa laiminlyödä tehtäväänsä eikä vastuutaan.
    ”Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne.” (Room. 12:1)

    ”Hän (Jeesus) on kuollut kaikkien edestä, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” (2. Kor. 5:15)

    ”Kun nyt kerran olette siirtyneet kuolemasta elämään, antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi!” (Room. 6:13)
Työnteon ja vaivannäön lisäksi annetaan tunnustusta kestävyydestä. Ilmestyskirjan terminologiassa tällä tarkoitetaan nimenomaisesti kestävyyttä vainoissa: ”Kestävyyttäkin sinulla on, olethan joutunut moneen vaivaan minun nimeni tunnustamisen tähden etkä ole antanut periksi.” Hengellisestä alennustilasta kertoo se, jos ihminen tekee kompromisseja vainottuna tai alkaa myötäillä vainoajien tahtoa. Kaikissa niissä maissa, joissa kristittyjä vainotaan, näemme tapahtuvan erikoista jakaantumista. Osa seurakunnista päätyy tekemään yhteistyötä valtaapitävien kanssa. Ne myyvät osan periaatteistaan, suostuvat rajoituksiin, valvontaan ja vaikenemaan tietyistä asioista. Toiset seurakunnat sen sijaan eivät tee kompromisseja valtaapitävien kanssa ja siksi joutuvat ankarien vainojen kohteeksi.

Esimerkiksi Neuvostoliitossa seurakunnat jakaantuivat valtiovallan kanssa yhteistyötä tehneisiin rekisteröityihin seurakuntiin, jotka eivät muun muassa saaneet opettaa lainkaan lapsia, ja rekisteröimättömiin seurakuntiin, jotka eivät tehneet kompromisseja ja joutuivat siten vainottaviksi. Samoin Kiinassa seurakunnat ovat jakaantuneet Kolmen itsen kirkon rekisteröityihin seurakuntiin, joissa on kielletty opettamasta tietyistä asioista kuten Jeesuksen toisesta tulemuksesta ja tuhatvuotisesta valtakunnasta, ja rekisteröimättömiin kotikirkkoliikkeen seurakuntiin, joita vainotaan rajusti. Kiinan vainoista saa hyvän kuvan lukemalla esimerkiksi Paul Hattawayn toimittaman kirjan ”Taivaallinen mies”, joka kertoo kotikirkkoliikkeen saarnaajan Veli Yunin elämästä.

Iranissa armenialaisilla seurakunnilla on olemassaolon oikeus, mutta niitä koskevat tiukat rajoitukset. Ne eivät saa esimerkiksi evankelioida ketään eivätkä tuoda ulkopuolisia kokoontumisiinsa. Heidän kristinuskonsa ei saa näkyä millään tavalla kirkon seinien ulkopuolella. Armenialaiskristityt tekivät aikoinaan valtaapitävien muslimien kanssa sopimuksen, että he eivät evankelioi muslimeja, säilyttääkseen olemassaolonsa oikeuden. Näin he luulivat olevansa turvassa. Mutta tällainen Jumalan sanan vastainen kompromissi ei tuonut siunausta – päinvastoin! Se ei estänyt millään tavoin armenialaisten kansanmurhaa eikä muitakaan etnisiä puhdistuksia. Heidän lisäkseen Iranissa on kuitenkin myös maanalaisia seurakuntia, jotka eivät ole tehneet kompromisseja. Näitä seurakuntia vainotaan ankarasti ja niiden pastoreita on tuomittu kuolemaan. Joitakin tapauksia on uutisoitu myös läntisessä mediassa.

Jeesuksen viesti Ilmestyskirjassa on selvä: Hän kaataa kompromisseja tehneiden seurakuntien lampunjalat ja tulee kerran tuomitsemaan ne, elleivät taivu katumukseen ja parannukseen. Moni kristitty saattaa tehdä kompromisseja vainojen alla. Näille ihmisille ajallinen hyöty on tärkeämpää kuin Jumalan sanan totuus ja Jeesuksen ehdoton seuraaminen. Tällaisista ihmisistä Jeesus sanoo: ”Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” (Matt. 25:30), ja edelleen:
    ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa.” (Mark. 8:34–38)

Pahat ihmiset ja seurakuntakuri

Kolmanneksi ansiona mainitaan se, ettei seurakunnassa siedetä pahoja ihmisiä. Tähän on syytä kiinnittää erityistä huomiota! Nimittäin nykysuomessa opetetaan monessa seurakunnassa, että meidän tulee rakastaa kaikkia ihmisiä ja hyväksyä kaikki joukkoomme. Mutta tähän Jeesus sanoo: ”Ei pidä paikkaansa!” Me emme saa sietää pahoja ihmisiä.

Tätä voi joku kommentoida sanoen, että emmekö me kaikki ole syntisiä ja pahoja ihmisiä, jotka voimme pelastua vain yksin armosta. Tekstin asiayhteydestä käy kuitenkin ilmi, että tätä siinä ei tarkoiteta, vaan ”pahat ihmiset” ovat selvästi jokin erityinen ihmisryhmä. 1. Pietarin kirjeessä sanotaan:
    ”On tullut tuomion aika, ja tuomio alkaa Jumalan huoneesta. Mutta jos se alkaa meistä, mikä onkaan niiden loppu, jotka eivät taivu uskomaan Jumalan evankeliumia? - Jos hurskas pelastuu vaivoin, miten käykään jumalattoman ja syntisen!” (1. Piet. 4:17–18)
Jumala ottaa käsittelyyn ensin seurakuntansa, sitten vasta jumalattoman maailman. Tässä kohdin viitataan myös Vanhaan testamenttiin (Sananl. 11:31 ja Ps. 1:5) ja erotetaan toisistaan kolme ihmisryhmää (ei siis kahta!): hurskaat, jumalattomat ja syntiset. Joku voisi ajatella mielessään, että kaikkihan me olemme syntisiä, jotka voimme pelastua yksin armosta, joten miten tässä voidaan julistaa tuomiota syntisille ja erottaa heistä jotkin ”hurskaat”. Tässä kohdassa, kuten myös viitatuissa Vanhan testamentin jakeissa, ”syntisellä” ei kuitenkaan tarkoiteta sellaista syntisyyttä, joka meillä kaikilla luonnostaan on. Kyse on pikemminkin niistä uskovista, jotka ovat tehneet kompromisseja elämässään ja luopuneet, niistä jotka ovat valinneet elää synnissä. Nämä ihmiset erotetaan ryhmänä ”jumalattomista”, joilla tarkoitetaan uskosta osattomia, niitä jotka eivät usko lainkaan Jumalaan. Mutta ”syntisillä” on kuitenkin yhtäläinen kohtalo jumalattomien kanssa!

Tämän tunnustaen joku toinen voi puolestaan kysyä, että eikö pahoille ihmisille kuulu yhtälailla evankeliumi, sanoma Jeesuksesta, jotta he voisivat pelastua. Mutta tästäkään ei ole kyse, sillä tekstiyhteys liittää pahat ihmiset seurakunnassa toimineisiin vääriin apostoleihin. Pahoja ihmisiä ei saa sietää seurakunnan sisällä! Jos siis joku ihminen sanoo olevansa uskossa, mutta ojentamisesta huolimatta osoittaa katumatta toista elämäntyyliä tai ajattelutapaa kuin mitä Raamattu opettaa, häntä ei saa sietää. Tästä puhuu 1. Korinttilaiskirje:
    ”Sanoin kirjeessäni teille, että teidän ei pidä olla tekemisissä siveettömästi elävien kanssa. En tarkoittanut tämän maailman siveettömiä enkä ahneita, riistäjiä tai epäjumalanpalvelijoita, sillä silloinhan teidän pitäisi lähteä kokonaan pois maailmasta. Nyt täsmennän vielä: jos jotakuta sanotaan veljeksi (eli uskovaksi) mutta hän on siveetön tai ahne, epäjumalanpalvelija, pilkkaaja, juomari tai riistäjä, älkää olko tekemisissä hänen kanssaan. Älkää edes aterioiko (viettäkö ehtoollista) tällaisen kanssa. Ei kai minun asiani ole tuomita ulkopuolisia? Ettehän tekään tuomitse muita kuin omaan piiriinne kuuluvia. Ulkopuoliset tuomitsee Jumala. ’Poistakaa keskuudestanne se [seurakuntalainen], joka on paha.” (1. Kor. 5:9–13)
Jokainen uskovakin on silti syntinen ja lankeaa synteihin kilvoittelusta huolimatta (1. Joh. 1:8–10), mutta näin käydessä syntiä on kaduttava, pyydettävä sitä Jumalalta anteeksi ja tehtävä siitä parannus. Olennaista ja tärkeää on, ettei ihminen osoita hyväksyntää synnille eikä pidä oikeana jotain sellaista elämäntapaa, jota Raamattu pitää vääränä. Syntiin lankeaminen on siten erotettava synnissä elämisestä! Synnissä elämisestä Jeesus opettaa:
    ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.” (Matt. 18:15–17)
Jos joku uskova elää selkeässä synnissä, häntä on Jeesuksen ohjeen mukaisesti nuhdeltava siitä, ja jos hän ottaa vaarin nuhtelusta ja tekee parannuksen, hänelle on annettava anteeksi. Jos näin ei käy, on otettava pari muuta uskovaa mukaan ja yhdessä puhuttava synnissä eläjälle, jotta tämä tajuaisi, kuinka vakavasta asiasta on kyse. Mutta jos kyseinen ihminen ei tästäkään huolimatta muuta ajatteluaan ja elämäntapaansa, asia on vietävä seurakunnalle, jonka johtajien tulee ottaa asia käsittelyyn. Jos synnissä eläjä ei taivu parannukseen seurakunnan johtajien puhuttelussakaan, hänet on erotettava seurakunnasta ja suhtauduttava häneen uskosta osattomana.

Jeesuksen mukaan ei ole oikein, että seurakunnassa sallitaan syntielämää, sillä se rapauttaa seurakuntaa. Synnissä elävä tekee tuhoa paitsi itselleen myös muille saaden aikaan ongelmia ja levittäen vääristynyttä oppia. Jos seurakunta ei harjoita Raamatun mukaista seurakuntakuria, se ei ole raamatullinen seurakunta vaan turmeluksen pesä. Tällaisia oli valitettavasti myös osa Ilmestyskirjan seitsemästä seurakunnasta, kuten lähetyskirjeistä käy ilmi.

On tosin huomattava, että seurakunnan toiminnassa kaiken tulee lähteä liikkeelle rakkaudesta käsin (Ef. 4:16). Seurakuntakurin, nuhtelemisen ja seurakunnasta erottamisen syynä tulee siis olla rakkaus. Ellei näin ole, kyse on pelkästä julmuudesta ja väärästä vallankäytöstä. Rakastamme synnissä elävää ihmistä niin paljon, että emme tahdo hänen joutuvan eroon Jumalasta. Emme myöskään tahdo, että hän satuttaa synneillään itseään tai muita seurakuntalaisia. Siksi nuhtelemme häntä. Seurakunnasta erottaminen on viimesijainen keino, kun muut keinot eivät ole tepsineet. Paavali kirjoittaa seuraavaa Korinttin seurakunnalle:
    ”Olen kuullut, että teidän keskuudessanne on haureutta... Ja te vielä pöyhkeilette, vaikka teillä olisi ollut syytä surra ja erottaa joukostanne mies, joka on syyllistynyt tuollaiseen... Tuo mies on luovutettava Saatanalle ja niin annettava hänen ruumiinsa tuhoutua, jotta hänen henkensä pelastuisi Herran päivänä.” (1. Kor. 5:1–5)
Nuhtelu liittyy siihen, että rakastaa eksyksissä olevaa ihmistä niin paljon, että haluaa hänen palaavan takaisin raamatulliseen uskoon. Jos eksynyttä ihmistä ei rakastettaisi, hänelle vain naurettaisiin ilkeästi: ”Hah, hah, kidu helvetissä!” Huoli toisten ihmisten sieluista tulee koskea kaikkia ihmisiä. Siksi on ravisteltava niitä, jotka hylkäävät Raamatun ehdottoman auktoriteetin erehtymättömänä Jumalan sanana ja pyhänä ilmoituksena, jotta hekin palaisivat Jumalan tykö – jos ovat häntä koskaan tunteneetkaan – ja täyttyisivät Pyhällä Hengellä. Paavali kirjoittaa ”valheveljistä” (2. Kor. 11:26, Gal. 2:4), millä tarkoitetaan näennäisuskovia, niitä jotka sanovat olevansa uskossa, mutta todellisuudessa eivät sitä ole.

”Pahoihin ihmisiin” liittyy myös toinen näkökulma, nimittäin paatumus. Erityisesti Vanhassa testamentissa on kuvauksia siitä, miten jotkut ihmiset tai jopa kokonaiset kansat olivat edenneet synneissään ja pahuudessaan niin pitkälle, että Jumalalla ei ollut enää mitään muuta mahdollisuutta kuin tuhota nämä ihmiset kokonaan, lapsineen ja karjoineen. Näin teki Herra esimerkiksi Sodomalle ja Gomorralle, joissa pahuus oli saavuttanut äärimmäiset mittasuhteet. Samoin hän teki niille kansoille (esim. amorilaisille), jotka asuivat Kaananin maassa ennen israelilaisten maahan tuloa. Jumala ei hävittänyt näitä kansoja vielä Aabrahamin aikana, vaikka jo tuolloin lupasi maan hänelle ja hänen jälkeläisilleen, koska ”amorilaisten syntien määrä ei vielä ole täyttynyt” (1. Moos. 15:16). Jumala antoi näille kansoille vielä mahdollisuuden parannukseen. Ne eivät olleet vielä täyttäneet syntiensä mittaa.

Jumalan rakkautta on sekin, että hän tuhoaa ihmiset ja kansat, jotka turmelevat ja kiduttavat Jumalan luomia ihmisiä vailla mitään rajaa. Nämäkin ihmiset ja kansat ovat saaneet mahdollisuutensa katumukseen ja parannukseen, mutta eivät ole taipuneet eivätkä kääntyneet Jumalan puoleen. Jumala on kyllä kärsivällinen ja antaa aikaa luopua pahuudesta. Jos todella tietäisimme, mitä hirveyksiä Jumalan tuhoamat kansat tekivät, emme yhtään ihmettelisi, miksi Jumala teki niille niin kuin teki. Meidän kärsivällisyytemme olisi loppunut paljon nopeammin kuin Jumalan. Jumala on kuitenkin paljon kärsivällisempi, pitkämielisempi ja armollisempi kuin yksikään meistä. Silti hänelläkin menee raja, jonka jälkeen hän ei enää odota.
    ”Kun te kuulette, mitä he ovat tehneet ja millaista elämää viettäneet, te ette enää kauhistu onnettomuutta, jonka minä Jerusalemille tuotin, ette sure sitä, minkä sille tein. Te lakkaatte kauhistelemasta, kun kuulette, mitä he ovat tehneet ja millaista elämää viettäneet. Silloin te ymmärrätte, että syyttä minä en ole sitä tehnyt, minkä Jerusalemille tein. Näin sanoo Herra Jumala.” (Hes. 14:22–23)
Monesti Raamatussa rukoillaan varjelusta pahoista ihmisistä:
    ”Päästä minut, Herra, pahoista ihmisistä.” (Ps. 140:2)

    ”Rukoilkaa myös, että varjeltuisimme pahoilta ja kelvottomilta ihmisiltä.” (2. Tess. 3:2)
Pahoja ihmisiä myös kielletään kadehtimasta:
    ”Älä kadehdi pahoja ihmisiä, älä tavoittele heidän seuraansa, sillä heillä on mielessään tuhoisat aikeet, heidän puheensa saa aikaan pelkkää pahaa.” (Sananl. 24:1–2)
Heidän sanotaan menevän pahuudessaan yhä syvemmälle:
    ”Pahat ihmiset ja petturit menevät yhä pitemmälle pahuudessa, eksyttäen ja eksyen.” (2. Tim. 3:13, KR38)
Pahoja ihmisiä kohtaan nousee helposti oikeudenmukainen viha:
    ”Kunpa surmaisit, Jumala, väärintekijät! Kaikotkaa, murhamiehet! He ovat sinun vihollisiasi, he vetoavat sinuun valheellisesti ja vannovat väärin sinun nimeesi. Enkö vihaisi sinun vihollisiasi, Herra, enkö inhoaisi sinun vastustajiasi! Loputon on vihani heitä kohtaan, he ovat minunkin vihollisiani.” (Ps. 139:19–22)
Psalmista käy ilmi, että ”pahoihin ihmisiin” kuuluvat avoimesti synnissä elävien lisäksi myös sellaiset henkilöt, jotka elävät ulkoisesti säädyllistä elämää ja ovat uskonnollisia, mutta opettavat väärin ja ajavat Jumalan tahdon vastaisia asioita. He vetoavat Jumalaan valheellisesti.


Väärät apostolit ja profeetat

Neljäntenä hyveenä tuodaan esiin, että Efeson seurakunnassa on koeteltu apostoleina esiintyviä ja havaittu heidät valehtelijoiksi. Nykyisin varsinkin karismaattisissa piireissä esiintyy paljon kritiikitöntä suhtautumista profetioita ja nimekkäitä julistajia kohtaan. Jos jonkin asian sanotaan olevan Pyhästä Hengestä tai se tuntuu voimalliselta, se niellään helposti ilman että itse sisältöä koeteltaisiin millään tavalla. Uskovien tulee olla valmiita siihenkin vaihtoehtoon, että kyse ei olekaan Jumalan Hengen toiminnasta vaan jostain muusta. Myös silloin, jos joku julistaja on saanut nimeä ja tullut tunnetuksi ”vahvana Hengen miehenä”, on suuri vaara alkaa suhtautua häneen kritiikittömästi.

Moni uskova on karvaasti joutunut pettymään, kun hän on uskonut väärän profetian omalle kohdalleen ilman, että on koetellut sitä Raamatun valossa tai muutenkaan. Tämän lisäksi varsinkin karismaattisia seurakuntia on johtanut harhaan kritiikittömyys suhteessa menestyksen teologian opettajiin, jotka julistavat Raamatun vastaista harhaoppia. Samoin kuin Efesossa esiintyi valheapostoleja, esiintyy kristillisissä piireissä nykyisinkin monia ”superapostoleja”, jotka nimityksestään huolimatta eivät sitä ole vaan ovat valehtelijoita ja pahan asialla. Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää.
    Jeesus opettaa: ”Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia. Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. Hedelmistä te siis tunnette heidät. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’ Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ’En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!’” (Matt. 7:15–23)
Arvioinnin kriteerinä tulee olla ensinnäkin ihmisen käsitys Jeesuksesta. Tunnustaako hän Jeesuksen ihmiseksi tulleeksi Jumalaksi, ”lihaan tulleeksi Kristukseksi”? Paha henki voi tunnustaa Jeesuksen pelkästään Jumalaksi tai pelkästään ihmiseksi, mutta yleensä ei molempia yhtä aikaa.
    ”Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta; ja yksikään henki, joka ei tunnusta Jeesusta, ei ole Jumalasta; se on antikristuksen henki, jonka olette kuulleet olevan tulossa, ja se on jo nyt maailmassa.” (1. Joh. 4:1–3, KR38)
Tämän lisäksi on syytä tiedostaa, että paha henki voi tunnustaa ulkoisia faktoja Jeesuksesta, mutta ei voi tunnustaa Jeesusta omaksi Herrakseen. Hyvänä esimerkkinä on se, mitä riivaajat sanoivat Jeesuksesta tämän ajaessa niitä ulos ihmisistä:
    ”Monista lähti myös pahoja henkiä, jotka huusivat: ’Sinä olet Jumalan Poika!’ Mutta Jeesus nuhteli niitä eikä sallinut niiden puhua, koska ne tiesivät, että hän on Messias.” (Luuk. 4:41)
Toiseksi arvioinnin tulee kohdistua sanomaan. Onko seurakunnassa lainkaan sanan saarnaa ja hengellistä opetusta vai onko siellä pelkkää kaatuilua ja karjahtelua? Ja jos hengellistä opetusta on, keskitytäänkö siinä Jeesukseen ja Raamattuun vai kehotetaanko vain antamaan mahdollisimman paljon rahaa kolehtiin? Onko saarnan tarkoitus ihmisten suhteen vahvistuminen Jeesukseen vai vain se, että ”Pyhä Henki räjäyttää tajuntasi”? Ja tärkeimpänä kriteerinä: Onko sanoma (ja toiminta) Raamatun sanan mukaista vai sen kanssa ristiriidassa?

Kolmanneksi arvioinnin tulee kohdistua ”hedelmiin”, niin kuin Jeesus kehottaa vuorisaarnassa. Onko ihmisen elämä sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa vai elääkö hän synnissä? Ja toiseksi: Millaisia seurauksia toiminnalla on? Syntyykö toiminnan seurauksena Raamattua rakastavia ihmisiä, jotka palvelevat Jumalaa, vai pelkkiä uskonnollisia kuluttajia, jotka etsivät yhä uusia ja entistä voimallisempia kokemuksia? Entä jääkö toiminnasta jäljelle ihmisiä, joita on rakastettu, vai lähinnä ”uskontojen uhreja”?

Kun Johannes näkee Jeesuksen, tämän suusta pistää esiin kaksiteräinen terävä miekka (Ilm. 1:16). Tällä tarkoitetaan Jumalan sanaa, jota verrataan miekkaan myös Efesolaiskirjeessä: ”Ottakaa Hengen miekka, joka on Jumalan sana.” (Ef. 6:17, KR38). Samoin opettaa Heprealaiskirje:
    ”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme.” (Hepr. 4:12)
Jumalan sana Raamattu on se varsinainen kriteeri, jolla kaikki totuus ja harha on koeteltava ja erotettava. Kaksiteräisen miekan lailla se viiltää kahteen suuntaan erottaen sielun (eli sen mikä on ihmisestä) ja hengen (sen mikä on Jumalasta). Sielullinen ja hengellinen on erotettavissa vain Raamatun sanan avulla ja vaikutuksesta. Se, että miekka pistää esiin Jeesuksen suusta, osoittaa Raamatun voimaa. Sanan miekalla Jeesus kukistaa vihollisensa. Jeesus on myös se, joka on Raamatun sanan puhunut ulos, eivät ihmiset.

On kuitenkin ehdottomasti painotettava, että koettelu ja arviointi ovat täysin eri asia kuin kielteinen suhtautuminen Pyhän Hengen aikaansaamiin ilmiöihin. On aivan yhtä paha asia niellä kaikki voimalliselta tuntuva kritiikittä kuin suhtautua kielteisesti ja torjuen Pyhän Hengen karismaattiseen todellisuuteen ja Jumalan voimavaikutuksiin. ”Älkää sammuttako Henkeä” (1. Tess. 5:19) on vakava varoitus kaikkien aikojen kristityille. Samoin ovat tärkeitä kehotukset: ”Älkää estäkö kielillä puhumista” (1. Kor. 14:39) ja ”Älkää väheksykö profetoimisen lahjaa” (1. Tess. 5:20).

Kaikki julistajat, ilmiöt ja hengellinen toiminta on koeteltava, mutta kun ne on koeteltu ja havaittu oikeiksi, on varottava suhtautumasta niihin torjuvasti. Yhtä väärin kuin jättää koettelematta Hengen ilmiöt, on suhtautua niihin kielteisesti. Siellä missä Pyhän Hengen annetaan toimia vapaasti ja armolahjoja tavoitellaan innokkaasti (eikä vain keskitytä varoittelemaan niiden väärinkäytön mahdollisuudesta), Jumala pääsee vaikuttamaan uutta elämää ja siten myös herätystä.

Johanneskin kaatui Jeesuksen kohdatessaan Pyhän Hengen voimasta. Se on onnellista, turvallista ja hieno asia. Jos Jumala aidosti vaikuttaa kaatumisen Hengen voimasta, meidänkään ei tule pelätä sitä omalla kohdallamme. Jeesus on siinä läsnä, koskettaa ja rohkaisee: ”Hän laski oikean kätensä päälleni ja sanoi: ’Älä pelkää’” (Ilm. 1:17).

Viidentenä myönteisenä asiana Efeson seurakunnasta todetaan, että siellä vihataan ”nikolaiittojen tekoja”. Muualta Raamatusta ei käy tarkemmin ilmi, keitä nikolaiitat olivat, eikä tämä selviä myöskään varhaisesta kirkkohistoriasta. Nikolaiitoista on maininta vain kahdessa kohtaa Ilmestyskirjassa. Jotain vinkkiä kuitenkin antaa se, että Efeson lähetyskirjeessä mainitaan ansiona heidän tekojensa vihaaminen. Nikolaiitat olivat kaikesta päätellen perustajansa mukaan nimetty hengellinen liike tai ryhmittymä, joka hyväksyi ja suosi Jumalan tahdon vastaista syntielämää.

Myöhemmin käsiteltävässä kirjeessä Pergamoniin mainitaan myös nikolaiitat. Tosin siellä viitataan heidän väärään oppiinsa. Vaikuttaa siltä, että nikolaiitat olivat sekä harhaoppisia että väärin eläviä. Tässä he poikkeavat esimerkiksi nykyisistä Jehovan todistajista, jotka elävät henkilökohtaisessa elämässään suurin piirtein kunnollisesti, mutta opettavat ja toteuttavat saatanallisia valheita. Jehovan todistajat olisivat nikolaiittojen kaltaisia, jos he harhaoppiensa lisäksi eläisivät vaikkapa haureellisesti ja juopotellen.


Ensimmäisen rakkauden hylkääminen

Useiden hyvien asioiden lisäksi Efesossa oli kuitenkin vakava ongelma, jonka tähden Jeesus sanoo asettuvansa seurakuntaa vastaan. Kyse on ”ensimmäisen rakkauden” hylkäämisestä. Tälle asialle on kaksi mahdollista tulkintaa riippuen siitä, katsotaanko lähetyskirjeen viestin olevan suunnattu ensisijaisesti seurakunnalle vai sen johtajalle.

Jos viesti on suunnattu ensisijaisesti seurakunnan johtajalle, on ensimmäisen rakkauden hylkääminen nähtävissä siinä, että seurakunnan pastori on ottanut avioeron ensimmäisestä vaimostaan ja mennyt mahdollisesti uusiin naimisiin. Jeesus nuhtelee pastoria tästä synnistä, Jumalan sanaa vastaan rikkomisesta ja käskee parannukseen:
    ”Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi. Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus” (Ilm. 2:4–5, KR38)
Jos taas viesti on suunnattu ensisijaisesti koko seurakunnalle, rakkaudella viitataan siihen rakkauteen, joka seurakunnalla (”morsiamella”) on Kristusta (”sulhasta”) kohtaan. Tämä Kristuksen ja seurakunnan rakkaussuhdetta heijastava morsiuskuva esitetään myöhemmin Ilmestyskirjassa Uuden Jerusalemin yhteydessä (Ilm. 19:7–9) sekä Efesolaiskirjeessä (Ef. 5:22–33).

Jos seurakunta tai uskovat menettävät ensirakkauden Jeesukseen, merkitsee se jonkinlaista uskon ja Jumala-suhteen laimentumista ja todennäköisesti myös välinpitämättömämpää asennetta suhteessa Raamatun sanaan. Kun seurakunta on nuori ja täynnä juuri uskoon tulleita ihmisiä, on se elinvoimainen, täynnä Hengen paloa ja rakkautta Jeesusta kohtaan. Mutta jos seurakunta alkaa etsiä maailman ihmisten suosiota tai hyväksyttävää asemaa yhteiskunnassa, sen rakkaussuhde Jeesukseen laimenee.

Valitettavan monessa seurakunnassa Hengen tulen hiipuessa aletaan keskittyä vain hengelliseen toimintaan, tilaisuuksiin ja tapahtumiin. Ei enää muisteta, että ensisijaista ei koskaan ole monipuolinen ja laadukas toiminta vaan Jumalan tahdon etsiminen ja kyseleminen, kuuliaisuus Jeesukselle ja Raamatun sanalle. Olisi jokseenkin sama asia, jos talon rakentajilta jäisi itse rakennuksen kasaaminen vähemmälle, mutta rakennustelineiden virittely paremmiksi saisi vauhtia. Efesossakin oli kyllä nähty paljon vaivaa seurakuntatyössä, ja varmaankin heillä oli ”laadukkaat työryhmät ja monipuolinen tarjonta”, mutta tärkein eli henkilökohtainen suhde Jeesukseen ei ollutkaan enää keskiössä.

Seurakunnan ensirakkaus hiipuu, jos se alkaa tavoitella maailman ihmisten hyväksyntää. Seurakunnan ollessa nuori, se on saanut paljon vastustusta vanhemmilta seurakunnilta, herätysliikkeiltä ja kirkolta. Se on leimattu äärisuunnaksi ja lahkoksi, josta ihmisiä on varoiteltu ahkerasti. Kun seurakunnassa väsytään tähän ja halutaan olla niin kuin kaikki muutkin, aletaan etsiä hyväksyttävää asemaa yhteiskunnassa ja maailman ihmisten silmissä.

Tämä voi joissain seurakunnissa näkyä hallinnollistumisena, siinä että tavoitellaan verotusoikeutta, keskushallintoa, kirkkokunnallista rakennetta tai muuta kytköstä valtiovaltaan. Mutta seurakunnan/kirkon ja valtion yhteys on johtanut historiassa aina siihen, että valtio on alkanut määräillä seurakunnan asioita. Samoin liberalisoituminen ja luopumus ovat usein alkaneet kirkkokunnan keskusjohdosta. Uskovien tulee kyllä ehdottomasti pyrkiä vaikuttamaan maan politiikkaan, koska muutoin lainsäädäntö tulee kannaltamme sietämättömäksi, mutta seurakunnalle ei tule luoda valtiollista kytköstä. Amerikan kongregationalistien lentävä lause sopii tästä muistutukseksi: ”I believe in the separation of church and state, but not in the separation of God and government.”

Maailman ihmisten hyväksyntää voidaan etsiä myös siten, että tehdään seurakunnan tilaisuuksista mahdollisimman harmittomia ja helposti lähestyttäviä uskosta osattomille ihmisille. Mutta tällainen ”matalan kynnyksen” toiminta ei ole se, miten Raamattu opettaa meitä evankelioimaan. Jeesuksen lähetyskäsky ei ole käsky pakanoille: ”Tulkaa ja kuulkaa”, vaan käsky uskoville: ”Menkää ja kertokaa”. Raamatussa evankeliointi ei tapahdu koskaan seurakunnassa vaan sen ulkopuolella. Uskovien tulee viedä sanoma Jeesuksesta sinne, missä ihmiset ovat, heidän luonnolliseen elinympäristöönsä. Matalan kynnyksen tilaisuuksilla saadaan aikaan vain uskovan seurakunnan heikompi ravitseminen ja seurakunnan sanoman laimentuminen, mikä on erittäin vakava asia! Tällainen rapauttaa seurakuntaa hengellisesti, vaikeuttaa uskovien kasvua ja saa aikaan ensirakkauden hiipumisen Jeesukseen.

Jokaisen seurakuntalaisen on tarkistettava asennettaan. On erittäin ongelmallista, jos uskova haluaa olla ”normaali ihminen”, jos hän haluaa olla niin kuin kaikki muutkin. Ottamalla Jeesuksen vastaan elämäänsä ihminen on tehnyt valinnan, jonka jälkeen hän ei voi enää koskaan olla normaali. Hän on tullut peruuttamattomasti epänormaaliksi maailman silmissä, toisenlaiseksi, koska Jeesus on ostanut hänet maailmasta:
    ”Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä.” (Joh. 15:19).
Jos uskova haluaa olla niin kuin kaikki muutkin, hän joutuu luopumaan uskostaan. Ja uskosta luopuminen onkin yleensä johdonmukainen lopputulos pyrkimyksistä saada maailman ihmisten hyväksyntää itselleen, pyrkimyksistä olla normaali. Ensin tällainen ihminen tekee kompromisseja Jumalan sanasta. Mutta kun hän huomaa, että ne eivät riittäneetkään tuomaan maailman ihmisten hyväksyntää, hän alkaa häpeillä ja vähätellä uskoaan. Ja kun tämäkään ei vielä riitä, seuraa uskon kieltäminen Jeesukseen ja siten pelastuksen menettäminen. Tämän jälkeen ihmisestä tuli taas normaali, mutta hinta oli karmaiseva. Se maksoi hänelle iankaikkisen elämän. Saatana ei koskaan hyväksy vain pientä kumarrusta itselleen. On kumarrettava maahan asti.

Tilanne on hieman samanlainen kuin kuninkaan lapsilla maallisissa monarkioissa vaikkapa Englannissa ja Ruotsissa. Ollessaan kouluikäisiä prinssit ja prinsessat kyselevät ja tuskailevat, miksi he eivät voi olla niin kuin kaikki muutkin. Mutta kuninkaan lapsina he ovat peruuttamattomasti epänormaaleita, halusivatpa he sitä tai eivät. Heihin ei koskaan tulla suhtautumaan niin kuin tavalliseen pulliaiseen, Matti ja Maija Meikäläiseen, vaikka he kuinka yrittäisivät ja vaikka he kuinka kieltäisivät kuninkaallisen syntyperänsä. Mitä pikemmin he hyväksyvät sen tosiasian, että he eivät ole niin kuin kaikki muut, sitä helpommaksi heidän elämänsä tulee, ja lopulta he pystyvät olemaan iloisia ja ylpeitä siitä, että he eivät ole niin kuin kaikki muut vaan ovat kuninkaallisia. Sama pätee uskoviin ihmisiin, Taivaan Kuninkaan lapsiin. Jumalan lapsen on syytä luopua normaaliuspyrkimyksistä ja olla iloinen ja ylpeä erilaisuudestaan, siitä mitä hän on.

Ensirakkauden hylkääminen on vakava asia, josta Jeesus käskee tekemään parannuksen välittömästi:
    ”Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta.” (Ilm. 2:5, KR38)
Lampunjalan työntäminen kumoon merkitsee sitä, että Jeesus kääntää selkänsä seurakunnalle ja hylkää sen. Hän ottaa siltä pois valtakuntansa.
    ”Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” (Matt. 21:43)
Pyhä Henki lähtee seurakunnasta samaan tapaan kuin Herran kirkkaus lähti kansan luopumuksen takia aikoinaan Jerusalemista (Hes. 10 ja 11). Jumalan siunaus poistuu ja Paholainen saa vallan. Seurakunnasta tulee ”Saatanan synagoga” (Ilm. 3:9).

Vielä viimeisenä Jeesus sanoo:
    ”Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan paratiisissa.” (Ilm. 2:7, KR38).
Tässä esitetään käsite ”voittajat”. Keitä he ovat? He ovat niitä uskovia, jotka säilyttävät uskonsa loppuun asti ja ovat uskollisia Jumalalle kuolemaan saakka. He ovat niitä, jotka eivät taipuneet vainoissa eivätkä ahdistuksissa, eivät tehneet kompromisseja eivätkä hävenneet Jeesusta. He saavat syödä elämän puusta, joka kasvaa Jumalan paratiisissa, mutta jonka luota ensimmäiset ihmiset karkotettiin pois. Tämä puu tulee kerran olemaan taivaassa, Uudessa Jerusalemissa, antaen ikuisen elämän. Sen ”lehdet ovat kansojen tervehtymiseksi.” (Ilm. 22:2).


Tiivistetysti Efesossa

Hyvää:
  • On nähnyt vaivaa
  • Ei voi sietää pahoja ihmisiä
  • Koetellut apostoleina esiintyviä
  • Kestävyyttä; on saanut kärsiä Jeesuksen nimen tähden
  • Vihaa nikolaiittojen tekoja
Pahaa:
  • Luopunut ensimmäisestä rakkaudesta
  • Jos ei tee parannusta, käy huonosti
Muuta:
  • Voittajat saavat syödä elämän puusta, joka kasvaa Jumalan paratiisissa

=> Edelliseen lukuun => Sisällysluetteloon => Seuraavaan lukuun