Ilmestyskirja 20 – Tuhatvuotinen valtakunta ja viimeinen tuomio

Saatana kahlitaan

”Minä näin, kuinka taivaasta tuli alas enkeli, jolla oli kädessään syvyyden avain ja isot kahleet. Hän otti kiinni lohikäärmeen, tuon muinaisaikojen käärmeen, jonka nimet ovat Paholainen ja Saatana, ja pani sen kahleisiin tuhanneksi vuodeksi, syöksi sen syvyyteen ja lukitsi ja sinetöi sen jäljestä syvyyden oven. Enää ei käärme saa johtaa kansoja harhaan, ennen kuin tuhat vuotta on tullut täyteen. Sitten se on päästettävä irti vähäksi aikaa.” (Ilm. 20:1–3)

Jeesus on palannut maan päälle ja kukistanut taivaan joukkojen kanssa Antikristuksen ja tämän satamiljoonaiset sotavoimat. Maailman johtajat luottivat tekniseen edistykseensä ja kuvittelivat voivansa kukistaa minkä tahansa vihollisen, joka tulee taivaalta. Toisin kuitenkin kävi. Maailman armeijat tuhottiin ja kaatuneista riitti kaikille taivaan linnuille syötävää yllin kyllin. Antikristus ja tämän propaganda- ja uskontoministeri Väärä profeetta otettiin vangeiksi ja heitettiin elävältä helvettiin.

Saatanan tunnelmat ovat varmasti ankeat. Hänen maailmanvaltansa on romahtanut, hänen marionettinsa ovat joutuneet kadotukseen eikä hän kyennyt estämään Jeesuksen tuloa. Lieneekö tunnelma samanlainen kuin Hitlerillä bunkkerissaan vuonna 1945, kun neuvostotykistö moukaroi jo Berliinin keskustaa? Valtakunta on murskana ja liittolaiset tuhottu, mutta vieläkään hän ei suostu myöntämään tappiota.

Johannes näkee taivaasta tulevan enkelin, jolla on suuret kahleet ja avain syvyyden kuiluun. Tässä otetaan jälleen esiin käsite ”syvyys”. Kyseessä on näkymättömään hengelliseen maailmaan kuuluva paikka hieman samaan tapaan kuin tuonela. Esimerkiksi Nooan aikana Jumalaa vastaan kapinoineita henkiä pidettiin vankina syvyydessä (2. Piet. 2:4, KR38), kunnes ne vapautettiin hieman ennen Antikristuksen valtaannousua (viides torvi, Ilm. 9:1–6).

Saatana kahlitaan, vangitaan ja heitetään syvyyteen niin, ettei se pysty enää eksyttämään ihmisiä eikä tekemään sitä työtä, mitä se parhaillaan tänäänkin keskuudessamme tekee. Saatanan sanotaan suoraan olevan muinaisaikojen käärme, paratiisin käärme, joka jo aivan maailman alussa eksytti ihmisen syntiin. Käärmeen nimiksi sanotaan Paholainen (KR38: Perkele) ja Saatana, mikä tarkoittaa, että ei ole olemassa kahta pääpahaa, niin kuin jotkut virheellisesti ajattelevat, vaan nuo kaksi ovat vain nimiä yhdelle ja samalle pahalle henkiolennolle.

Jeesus on tullut takaisin, laskeutunut Jerusalemiin (Sak. 14:4) ja konkreettisesti kukistanut pahan vallan maan päällä. Saatana on sidottuna ja vankilassa, kyvytön tekemään pahaa työtään. Tästä seuraa Jeesuksen konkreettinen hallinta maan päällä, niin sanottu tuhatvuotinen valtakunta. Sen jälkeen Saatana kuitenkin päästetään vielä pois vankilastaan hetkeksi.

Joskus voi tulla mieleen kysymys: ”Mikä virka on tuhatvuotisella valtakunnalla Jeesuksen toisen tulemuksen ja viimeisen tuomion välissä? Eikö Saatanan olisi voinut kukistaa heti kättelyssä?” Ehkä syynä on se, että Jumala tahtoo näyttää ihmisille, millainen maailma olisi, jos Saatana olisi pelistä pois ja uskovat olisivat Jeesuksen johdolla vallankahvassa. Tuhatvuotinen valtakunta ei kuitenkaan ole taivas. Vaikka maa ja ihmiset uudistuvat jollain tavalla, syntiinlankeemuksen kirous, johon sisältyy muun muassa kuolema ja kärsimys, ei kuitenkaan lakkaa, vaikka sen vaikutuksia onkin rajoitettu.

Vanhassa testamentissa puhutaan kahdenlaisesta Messiaan tulemisesta. Yhtäältä puhutaan nöyrästä Herran kärsivästä palvelijasta (Jes. 53), joka saapuu aasilla ja julistaa rauhaa (Sak. 9:9–10). Toisaalta taas puhutaan kiivaasta, sotaisasta ja voittoisasta kuninkaasta, joka on pelottava hirmuisuudessaan (Ps. 2:5, Jes. 11:4) ja joka tullessaan murskaa kansat rautaisella valtikalla kuin saviastiat (Ps. 2:9, 4. Moos. 24:17–19). Kun juutalaiset Jeesuksen aikana odottivat Messiasta, monilla heistä oli mielessään vain nämä jälkimmäiset messiasprofetiat. Niinpä he odottivat maallisesti voittoisaa soturi-messiasta, joka kukistaisi Israelin viholliskansat ja ajaisi erityisesti roomalaiset pois maasta.

On helppo kritisoida tuon ajan juutalaisten messiasodotuksia, mutta he olivat oikeassa; juuri niinhän Vanha testamentti Messiaasta ennustaa. Mutta he erehtyivät siinä, että jättivät huomioimatta ne Vanhan testamentin profetiat, jotka ennustavat Rauhan ruhtinaan tuloa, nöyrää ja kärsivää Messiasta. Ensin Messias tulee tuomaan rauhan ja sovinnon ihmisen ja Jumalan välille. Vasta sitten hän tulee kostajana ja tuomarina, joka rankaisee ihmisiä synneistään. Vanha testamentti ennustaa kahta Messiaan tulemusta.

Molemmilla kerroilla tullessaan maan päälle Messias, Jeesus, perustaa myös valtakunnan. Siksi evankeliumeissa puhutaan toisaalta siitä, että Jumalan valtakunta on Jeesuksessa jo tullut, ja toisaalta että valtakunta ei vielä ole tullut. Ensimmäisen kerran tullessaan hän perusti hengellisen Jumalan valtakunnan kukistamalla Saatanan vallan ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa. Toisen kerran tullessaan tämä sama toistuu, mutta nyt konkreettisessa mielessä. Jeesus perustaa maan päälle fyysisen valtakunnan, kukistaa vihollisensa aseellisesti ja raivaa konkreettisesti Saatanan tieltään.

”Herra, minun Jumalani, tulee, ja kaikki pyhät ovat hänen mukanaan. Sinä päivänä ei ole valoa: loistavat tähdet sammuvat. Se on yksi päivä, Herralle tunnettu. Päivä ja yö eivät vaihtele. Illalla on valoisaa. Sinä päivänä virtaavat elävät vedet Jerusalemista: puolet niistä itäistä merta, puolet läntistä merta kohti. Niin on tapahtuva kesät ja talvet. Herra on oleva koko maan Kuningas. Sinä päivänä Herra on oleva yksi ja hänen nimensä on yksi.” (Sak. 14:5b–9, JKR)

Jeesuksen paluuta edeltävät kosmiset merkit ja pimeys. Mutta hänen voittoaan seuraa valoisa onnen aika. Tämä Sakarjan profetia alleviivaa sitä, mikä ero on maailmanhistorian pimeimmällä ja valoisimmalla hetkellä. Ajallisesti ne eivät eroa toisistaan kuin pienen hetken, mutta olosuhteiden ero on valtava. Vain Jeesus voi saada sen aikaan. Kuitenkaan tässä Sakarjan kuvaamassa onnen ajassa ei olla vielä taivaassa, sillä meri on edelleen olemassa eikä taivaassa ole merta (Ilm. 21:1). Tullessaan toisen kerran Jeesus perustaa tuhatvuotisen onnen valtakunnan maan päälle ennen viimeistä tuomiota.


Ensimmäinen ylösnousemus ja tuhatvuotinen valtakunta

”Minä näin valtaistuimia, ja niille, jotka asettuivat istuimille, annettiin tuomiovalta. Minä näin niiden sielut, jotka oli mestattu Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden, niiden, jotka eivät olleet kumartaneet petoa eivätkä sen kuvaa eivätkä olleet ottaneet sen merkkiä otsaansa eivätkä käteensä. He heräsivät eloon ja hallitsivat yhdessä Kristuksen kanssa tuhat vuotta. Muut kuolleet eivät heränneet eloon, ennen kuin tuhat vuotta oli täyttynyt. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Autuaita ja pyhiä ovat ne, jotka pääsevät osallisiksi ensimmäisestä ylösnousemuksesta! Heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he ovat Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta.” (Ilm. 20:4–6)

Olen jo aiemmin viitannut tuhatvuotiseen valtakuntaan, josta tässä tekstissä puhutaan, mutta nyt siihen on syytä paneutua tarkemmin. Kyseessä on paitsi keskeinen Raamatun opetus myös asia, joka on jakanut kristittyjen mielipiteitä kautta historian. Tuhatvuotisesta valtakunnasta opetetaan jo Vanhassa testamentissa ja juutalaiset tunsivat sen. Käsite liittyy olennaisesti siihen, että aikojen lopulla tapahtuu kaksi suurta ylösnousemusta, joista opetetaan jo Jesajan kirjassa.

Jesajan kirjan 24. luvussa kuvataan lopun aikojen suurta tuhoa, jossa enemmistö maailman ihmisistä kuolee (Jes. 24:1–13,16b–20). Jäljelle jääneet uskovat Herraan ja ylistävät häntä (Jes. 24:14–16a). Pahan vallat sidotaan ja alkaa tuhatvuotinen valtakunta, jossa Messias hallitsee yhdessä pyhien kanssa, ja sen jälkeen tulee viimeinen tuomio (Jes. 24:21–23). 25. luvussa kuvataan pelastettujen ylistystä ja kiitosmieltä (Jes. 25:1–5). Erityisesti on esillä taivaassa oleva riemu, jossa ei ole enää kuolemaa (Jes. 25:6–9).

”Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet” (Jes. 25:8)

Kirjan 26. luvussa kuvaus viimeisistä tapahtumista jatkuu ja tarkentuu. Ensin on esillä Jumalaan turvaamisen ylistys (Jes. 26:1–6), mikä kertoo, että uskon luonne ja sisältö on Jumalaan turvautuminen ja luottaminen. Kuvauksessa tuomiosta ja ylösnousemuksesta (Jes. 26:7–19) erotetaan hurskaiden ja jumalattomien kohtalo.

”He ovat kuolleet, eivät herää eloon, nuo mahtajat eivät nouse manalta, sillä sinä olet vaatinut heidät tilille ja tuhonnut heidät ja pyyhkinyt pois heidän muistonsa.” (Jes. 26:14)

”Mutta sinun kuolleesi heräävät eloon, heidän ruumiinsa nousevat ylös. Tomuun vaipuneet, herätkää ja riemuitkaa! Sinun kimaltava aamukasteesi virvoittaa maan, ja niin maa palauttaa kuolleet elämään.” (Jes. 26:19)

Ensi alkuun voi kummastuttaa, miksi jumalattomina kuolleet eivät nouse (Jes. 26:14), mutta Herran omina kuolleet heräävät eloon (Jes. 26:19). Jesajan tekstiä on luettava kokonaisuutena. Jumalattomat kuolleetkin kyllä herätetään tuomiolle, mutta vasta ajallaan:

”Heidät kootaan yhteen: yhteen ja samaan vankikuoppaan, samaan tyrmään (tuonelaan) heidät teljetään, ja vasta aikojen kuluttua heidän asiansa otetaan esiin.” (Jes. 24:22)

Kyse on kahdesta eri ylösnousemuksesta, jotka mainitaan myös Ilmestyskirjan tekstissä (Ilm. 20:1–6). Ensin vanhurskaat nousevat ylös ja hallitsevat Kristuksen kanssa tuhat vuotta. Sitten vasta muut kuolleet herätetään (Ilm. 20:5). Jumala toteuttaa tuomionsa ja rangaistuksensa jokaisen ihmisen kohdalla (Jes. 26:20–21) ja tuomitsee tällöin myös Saatanan (Jes. 27:1).

”Itse Herra lähtee asuinpaikastaan vaatiakseen maan asukkaat tilille kaikesta pahasta, mitä he ovat tehneet. Silloin maa paljastaa kaiken siihen vuodatetun veren eikä enää peitä surmattujen ruumiita. Sinä päivänä Herra vaatii tilille ja lyö suurella, vahvalla ja terävällä miekallaan Leviatanin (Saatanan), nopealiikkeisen käärmeen, Leviatanin, kiemurtavan käärmeen, iskee hengiltä syvyyden hirviön.” (Jes. 26:21–27:1)

Jesajan 27. luvussa Jumalan lohdutus ja apu kansan kärsimyksissä kuvataan Herran suosiona omiaan kohtaan (Jes. 27:2–11). Lopuksi puhutaan vielä Israelin uudesta maahan paluusta (Jes. 27:12–13). Tämä viittaa nimenomaan eskatologiseen Israelin paluuseen maahansa, joka tapahtuu aikojen lopulla, sillä 500-luvulla eKr. palattiin vain Mesopotamiasta ja palaajia oli vain kahdesta tai kolmesta heimosta, ei koko Israelista.

Tämän luvuissa 24–27 kuvatun eskatologian lisäksi Jesajan kirja kuvaa myös tarkemmin tuota aikaa, jonka se opettaa olevan kahden eri ylösnousemuksen välissä. Nämä kuvaukset eivät ole kuvausta taivaasta, sillä ne sisältävät asioita kuten kuolema ja työhön liittyvä vaivannäkö, jotka eivät kuulu taivaaseen eivätkä ole enää todellisuutta siellä. Taivaassa kuolema on nielty ainiaaksi ja siellä on saatu täydellinen lepo kaikista vaivoista. Näin ei ole vielä tuhatvuotisessa valtakunnassa. Mutta kuvaukset eivät ole myöskään kuvausta normaalista maanpäällisestä elämästä. Nimittäin tuhatvuotisessa valtakunnassa vallitsee hyvin poikkeuksellinen rauha, turvallisuus, terveys ja onnellisuus, jollaista ei normaalisti maailmassa esiinny. Se on myös evankelioinnin aikaa, mikä merkitsee, ettei tuolloin olla vielä kaikkien pelastettujen onnessa.

”Silloin susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen, vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä ja pikkupoika on niiden paimenena. Lehmä ja emokarhu käyvät yhdessä laitumella, yhdessä laskeutuvat levolle niiden vasikat ja pennut, ja leijona syö heinää kuin härkä. Ja imeväinen leikkii kyyn kolon äärellä, vastikään vieroitettu lapsi kurottaa kättään kohti myrkkykäärmeen luolaa. Kukaan ei tee pahaa, ei tuota turmiota minun pyhällä vuorellani, sillä maa on täynnä Herran tuntemusta niin kuin meri on vettä tulvillaan. Sinä päivänä Iisain juurivesa kohoaa merkkiviirinä kansoille. Hänen luokseen pyrkivät kaikki kansat, hänen asuinsijaansa ympäröi kunnian hohde.” (Jes. 11:6–10)

Saatanan ollessa vankilassa ja Jeesuksen hallitessa maailmaa, tapahtuu merkittävää uudistumista, joka näkyy jopa eläinkunnassa. Maan pedot eivät syö enää riistaa, jolloin niiden saaliseläinten ei tarvitse enää pelätä. Pieni lapsi voi leikkiä käärmeen kanssa huoletta, koska se ei häntä pistä. Tämä tarkoittaa merkittävää turvallisuuden lisääntymistä maailmassa. Ei tarvitse olla huolissaan.

Maailma on myös täynnä Herran tuntemusta. Kristillinen sanoma hallitsee maailman tiedotusvälineitä. Ei tarvitse enää lukea lehdistä sellaisia karmaisevia Saatanan valheita, joita me nykyisin joudumme lukemaan. Iisain vesa eli Jeesus seisoo merkkiviirinä kaikille kansoille. Kaikki tietävät, että Jeesus on tullut maan päälle ja hallitsee. Niinpä kaikki kansat suorastaan virtaavat hänen luokseen ”Herran pyhälle vuorelle” eli Jerusalemiin, jonne Jeesus on tullut. Kaikki haluavat kuulla Jeesuksen opetusta.

”Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin, teen riemuitsevaksi sen kansan. Ja minä riemuitsen Jerusalemista, iloitsen kansastani. Ei siellä enää kuulu itkun ääntä, ei valitusta, eivät vastasyntyneet siellä enää kuole, ei yksikään, ei kuole vanhus, ennen kuin on elänyt päivänsä täyteen. Joka kuolee satavuotiaana, kuolee nuorena, jonka vuodet jäävät alle sadan, häntä surkutellaan. He rakentavat taloja ja saavat asua niissä, he istuttavat viinitarhoja ja nauttivat itse niiden hedelmän, ei niin, että he rakentaisivat ja toinen taloa asuisi, eikä niin, että he istuttaisivat ja toinen söisi hedelmän. Niin kuin puiden päivät, niin ovat minun omieni päivät. Minun valittuni saavat itse nauttia työnsä tuloksista. Enää he eivät näe vaivaa tyhjän vuoksi, eivät synny kuollakseen kohta, vaan he ovat Herran siunaama suku ja heidän vesansa pysyy heidän luonaan. Jo ennen kuin he kutsuvat, minä vastaan, kun he vielä esittävät pyyntöään, minä jo toteutan sen. Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella, leijona syö heinää kuin härkä, ja käärmeen ruokana on maan tomu. Kukaan ei tee pahaa, kukaan ei vahingoita ketään minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra.” (Jes. 65:18–25)

Jeesuksen hallinnassa tuhatvuotisessa valtakunnassa imeväiskuolleisuus häviää, sairaudet vähenevät merkittävästi ja ihmisten elinikä pitenee selvästi. Kyseessä on terveyden ja hyvinvoinnin aika. Sairaudet eivät piinaa ihmisiä enää entiseen malliin. Kuitenkin kuolema on edelleen ihmisten osana, mikä merkitsee, ettei vielä olla taivaassa.

Varkaudet ja rikokset vähenevät merkittävästi niin, että talon rakentajan tai maanviljelijän ei tarvitse pelätä, että joku tulisi ryöstämään heidän omaisuutensa. Kuitenkin työtä täytyy vielä tehdä ja vaivaa nähdä, sillä vielä ei olla taivaassa. Jumala vastaa ihmeellisellä tavalla omiensa rukouksiin ja toteuttaa heidän pyyntöjään. Myös tässä kohdin Jesajan kirjaa kuvataan muutos eläinkunnassa, jossa petoeläimistä on tullut kasvissyöjiä ja ihmeellinen turvallisuus on levinnyt kaikkialle.

”Tulee vielä aika, jolloin Herran pyhäkön vuori seisoo lujana. Ylimpänä vuorista se kohoaa, korkeimpana kukkuloista, ja kansat virtaavat sinne. Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: - Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön! Hän opastaa meitä tiellään, ja me, me tahdomme kulkea hänen polkujaan, sillä Siionista tulee Herran sana ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe. Hän, Herra, ratkaisee kansanheimojen riidat, hän jakaa oikeutta kaikille kansoille. Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi. Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan eikä harjoittele sotataitoja.” (Jes. 2:2–4)

Kansat vaeltavat Jerusalemiin, jossa Jeesus pitää hallitusta. Ihmiset haluavat kuulla hänen sanaansa, evankeliumia. Kyseessä on ennennäkemätön evankelioinnin aika. ”Siionista tulee Herran sana ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe.” Siinä missä uuden liiton aikana evankeliumi ja sen julistajat lähtivät Jerusalemista kaikkialle maailmaan, tuhatvuotisen valtakunnan aikana kansat palaavat Jerusalemiin kaikkialta maailmasta kuulemaan evankeliumia. Ensimmäisen Jeesuksen tulon jälkeen evankeliumi levisi sentrifugaalisesti, keskipakoisesti, maailman keskipisteestä eli Jerusalemista maan ääriin saakka. Nyt Jeesuksen toisen tulon jälkeen se leviää sentripetaalisesti, keskihakuisesti, maailman ihmisten tullessa maan ääristä maan keskukseen, Jerusalemiin.

”Mutta jos jokin kansa ei tule Jerusalemiin rukoilemaan Kuningasta, Herraa Sebaotia, niin se saa turhaan odottaa maahansa sadetta.” (Sak. 14:17)

Tuhatvuotisessa valtakunnassa vallitsee Jesajan kuvauksen mukaan myös ennennäkemätön oikeudenmukaisuus Jeesuksen jakaessa oikeutta. Kuitenkin tekstistä käy ilmi, että kansoilla on edelleen riita-asioita, vaikka Jeesus niitä oikeamielisesti ratkaiseekin. Tämä tarkoittaa, että synnin valta ei ole vielä kokonaan hävitetty vaikka sen vaikutuksia onkin rajoitettu.

Tuhatvuotinen valtakunta merkitsee myös ennennäkemätöntä rauhan aikaa. Jopa eläinkunta ja luonto muuttuvat niin, että lihansyöjäpedot muuttuvat kasvinsyöjiksi eikä edes käärmeistä ole vaaraa lapsille. Tuhatvuotinen valtakunta ei kuitenkaan ole taivas, sillä sielläkin kuollaan. Vaikka synnin vaikutuksia onkin rajoitettu, se ei silti ole vielä kadonnut. Vaikka maa on jollain tavalla uudistettu, se on edelleen sama vanha kirottu maa eikä uusia taivaita ja uutta maata ole vielä luotu. Maailmaa seuraa vielä tuho.

Toinen merkittävä asia, josta Ilmestyskirjan 20. luvun alussa puhutaan, on ylösnousemus. Raamattu opettaa muuallakin kuolleiden ylösnousemusta, joka on yksi kaikkein perustavimmista kristinuskon totuuksista ja opeista. Se mainitaan Heprealaiskirjeessä yhtenä kristillisen opin perusteista yhdessä uskon, parannuksen, kasteen, kätten päällepanemisen ja viimeisen tuomion kanssa (Hepr. 6:1–2). Jos ylösnousemus ei ole totta, koko kristillinen usko kaatuu (1. Kor. 15:13–18). Myös apostolisessa uskontunnustuksessa kuolleiden ylösnousemus on keskeisesti esillä.

On tärkeää ymmärtää, että ylösnousemuksessa ei ole kyse ”henkisestä” sielun ylösnousemuksesta vaan ruumiin ylösnousemuksesta, jossa ihminen saa uuden ruumiin, jonka kanssa ollaan joko taivaassa tai helvetissä. Raamatusta käy myös ilmi, että ylösnousemuksia ei ole vain yksi vaan kaksi. Ensimmäinen ylösnousemus tapahtuu Jeesuksen tullessa takaisin, toinen taas viimeisen tuomion yhteydessä tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen. Ne, jotka ovat osallisia ensimmäisestä ylösnousemuksesta, hallitsevat tuhatvuotisessa valtakunnassa eivätkä he joudu helvettiin: ”Heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa.” (Ilm. 20:6).

Ne, jotka perivät tuhatvuotisen valtakunnan, tulevat olemaan siellä tuomareina, jopa enkeleiden tuomareina (1. Kor. 6:3), mutta he eivät tietenkään tule tuomitsemaan viimeisellä tuomiolla, vaikka jotkut sellaista väittävätkin. Kristus on ainoa, joka tuomitsee ikuisella tuomiolla (Joh. 5:22–23) myös enkelit (Job 21:22).

Ne, jotka hallitsevat tuhatvuotisessa valtakunnassa yhdessä Jeesuksen kanssa, ovat uskovia. Tämä on selvää Ilmestyskirjan tekstin pohjalta. Mutta onko niin, että kaikkina aikoina eläneet uskovat nousevat kuolleista ensimmäisessä ylösnousemuksessa, vai onko tällöin kyse rajoitetummasta joukosta? Tästä vallitsee kahdenlaisia näkemyksiä. Itse olen taipuvainen uskomaan jälkimmäiseen, sillä 20. luvussa sanotaan:

”Minä näin niiden sielut, jotka 1) oli mestattu Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden, ja niiden, jotka 2) eivät olleet kumartaneet petoa eivätkä sen kuvaa eivätkä olleet ottaneet sen merkkiä otsaansa eivätkä käteensä. He (eli nämä kaksi ryhmää) heräsivät eloon ja hallitsivat yhdessä Kristuksen kanssa tuhat vuotta. Muut kuolleet eivät heränneet eloon, ennen kuin tuhat vuotta oli täyttynyt.” (Ilm. 20:4–5)

Tuhatvuotisen valtakunnan hallintavallan saavat siis kaksi ihmisryhmää: 1) marttyyrit, joilla on erityisasema Jumalan sydämessä, ja 2) vihan aikana, erityisen vaikeana Antikristuksen hallinta-aikana uskossa kestäneet. Muut kuolleet eli kaikki muut kaikkina aikoina eläneet ihmiset eivät heränneet ennen kuin tuhat vuotta on kulunut loppuun. Tukea tälle löytyy myös Heprealaiskirjeestä, jonka 11. luvussa puhutaan marttyyreista:

”He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat… Monet kidutettiin hengiltä. He olivat torjuneet heille tarjotun vapautuksen, koska halusivat parempaan ylösnousemukseen.” (Hepr. 11:34–35)

On siis kaksi ylösnousemusta, joista parempaan eli ensimmäiseen ylösnousemukseen pääsevät ne, jotka on tapettu tai joita on kidutettu Jeesuksen tähden. Toinen ihmisryhmä eli vaikeana vihan aikana uskossa kestäneet ovat elossa Jeesuksen tullessa takaisin. He ovat erityisellä tavalla Jumalalle rakkaita, koska ovat osoittaneet poikkeuksellista uskollisuutta Herralleen. Antikristuksen hallinta-aika on nimittäin äärimmäisen raskasta ja vaikeaa uskoville.

”Ahdinko on oleva niin suuri, ettei sellaista ole ollut maailman alusta tähän päivään asti eikä tule koskaan olemaan.” (Matt. 24:21)

Silloin valitettavan moni luopuu uskostaan ja kieltää Jeesuksen. Ne, jotka eivät tehneet näin, ovat totisesti kunnianosoituksen arvoisia. Kuolleista nousseet saavat Jeesuksen tullessa uuden kirkastetun ruumiin, ylösnousemusruumiin, jossa he ovat tuhatvuotisessa valtakunnassa. Mutta Jeesuksen tullessa elossa olevat eivät jää tästä osattomiksi vaan he muuttuvat. Heidän ruumiinsa ikään kuin luodaan uudesti:

”Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme.” (1. Kor. 15:51–52)

Käsitykset tuhatvuotisesta valtakunnasta

Tuhatvuotisen valtakunnan sisällön ja kahden eri ylösnousemuksen lisäksi on syytä vielä paneutua erilaisiin selitysmalleihin ja näkemyksiin, joita tuhatvuotisesta valtakunnasta on esitetty. On hyvä tietää, että tuhatvuotinen valtakunta ei ole uuden liiton aikana syntynyt käsitys eikä se esiinny vain Uudessa testamentissa. Vanhan testamentin profeettojen kirjoitusten perusteella toisen temppelin ajan juutalaiset katsoivat Messiaan perustavan maan päälle uudelleen Daavidin konkreettisen valtakunnan. Tämä käsitys heillä oli mielessään Messiaan tulosta Jeesuksen aikana. Ongelma vain oli, että he olivat unohtaneet ne Raamatun kohdat, jotka puhuvat Herran kärsivästä palvelijasta, joka antaa itsensä uhriksi ja kuolee (!), Rauhan ruhtinaasta ja sovinnon julistajasta.

Varsinkin poliittisesti motivoituneet juutalaiset näkivät mielellään Messiaan tulevan heti sotasankarina ja potkaisevan roomalaiset ulos maasta. Ei mitään Herran kärsiviä palvelijoita eikä rauhan ruhtinaita! Heti vaan tulta ja tulikiveä Israelin vihollisille! Poliittisesti motivoituneiden kuumapäiden lisäksi toisen temppelin aikana oli kuitenkin myös järkeviä opettajia, jotka erityisesti Jesajan kirjan perusteella näkivät aivan oikein kaksi eri ylösnousemusta ja ymmärsivät Jumalan hallitsevan niiden välissä kukistaen vihollisensa maan päällä (Jes. 24–27).

Juutalaisessa ajattelussa kehittyi käsitys maailmanhistoriasta uuden maailman luomisviikkona. Koko maailmanhistoria vastasi kuutta luomispäivää ja yhtä lepopäivää, jokaisen päivän kuvatessa tuhannen vuoden jaksoa. Maailman luomisesta alkoi ensimmäinen päivä, Abelin uhrista toinen, Nooan uhrista kolmas, Aabrahamin uhrista neljäs ja Tooran antamisesta viides. Messiaan tullessa alkaa kuudes päivä, jonka jälkeen tulee seitsemäs tuhannen vuoden jakso, Jumalan kansan sapatti, jota seuraa kahdeksas, uuden alun päivä, ikuisuus.

Vanhan kirkon aikana tuhatvuotisesta valtakunnasta oli kiistelyä. Taustalla näkyi sinänsä aivan oikeutettu erottautuminen synagoga-juutalaisuudesta. Juutalaisuutta vastustaessaan osa kristillisistä opettajista torjui myös ajatuksen tuhatvuotisesta valtakunnasta, heittäen lapsen pesuveden mukana. Tämä eetos kaikuu vielä jopa uskonpuhdistuksen ajan teksteissä. Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksessa tuhatvuotiseen valtakuntaan viitataan ”juutalaisena oppina”. Kuitenkin ehdottomasti suurin osa vanhan kirkon opettajista opetti konkreettista tuhatvuotista valtakuntaa, joka on vielä tulossa. Tullessaan takaisin maan päälle Kristus perustaa fyysisen valtakunnan ennen viimeistä tuomiota. Tämä oli vallitseva käsitys vanhassa kirkossa kahtena ensimmäisenä vuosisatana. Sitä kutsutaan premillenialismiksi. Jeesus tulee takaisin ennen milleniumia eli tuhatvuotista valtakuntaa.

Kirkkoisistä tuhatvuotista valtakuntaa opettivat mm. Papias, Justinos Marttyyri, Ireneus, Tertullianus, Theofilos Antiokialainen, Melito, Hippolytos, Commodianus, Victorinus, Lactantius, Metodius, Eusebios Kesarealainen, Apollinaris Laodikealainen ja Ambrosius.

Kreikkalaisen filosofian, erityisesti uusplatonismin kasvattaessa vaikutustaan kristillisissä seurakunnissa, jotkut kristityt omaksuivat sen lähtökohdat. Tältä pohjalta syntyi niin sanottu allegorinen eli vertauskuvallinen Raamatun selittämisen tapa. Siinä katsotaan, että Raamattu ei puhuisikaan konkreettisista historiallisista tapahtumista mitään vaan olisi kauttaaltaan vain vertauskuvallista viisautta. Esimerkiksi Jeesus ei konkreettisesti olisi tyynnyttänyt myrskyä Genesaretin järvellä vaan kyseessä olisi vain sen ilmaiseminen, miten Jeesus tyynnyttää myrskyn jokaisen ihmisen sisimmässä. Ymmärrettävästikin tällaisen selittämisen ongelmana on sen täysi mielivaltaisuus sekä sen ilmeinen ristiriita Raamatun itse opettamien lähtökohtien kanssa: ”Tarkoitamme kirjeissämme vain sitä, minkä voitte niistä lukea ja ymmärtää.” (2. Kor. 1:13). Taustalla näkyykin erityisesti Platonin ja muun kreikkalaisen ajattelun tapa pitää fyysistä ja konkreettista pahana, kun taas henkistä ja abstraktia hyvänä. Muun muassa gnostilaisuudessa näkyy voimakkaasti tämä ajattelutapa.

Tämän ajattelutavan mukaisesti (muutenkin harhaoppinen) Origenes muotoili myös Ilmestyskirjan opetuksen tuhatvuotisesta valtakunnasta uudelleen. Hän katsoi Ilmestyskirjan olevan vain vertauskuvallinen, ja siten tuhatvuotinen valtakuntakin on hänen mielestään vain symbolinen kuvaus seurakunnan ajasta maan päällä. Tätä käsitystä kutsutaan amillenialismiksi (”ei milleniumia”). Se on syntynyt uusplatonismin lähtökohdista muotoillun allegorisen raamatuntulkinnan pohjalta.

Keskeinen käsite tuhatvuotista valtakuntaa hahmotettaessa on ”Jumalan valtakunta”. Evankeliumeissa se esitetään kaksitahoisesti sekä jo tulleena että vielä tulevana. Jeesus tarkoitti sillä toisaalta Jumalan hengellistä hallintavaltaa, jonka piirissä pelastuneet ihmiset ovat, ja toisaalta konkreettista uutta daavidilaista valtakuntaa. Tämä jälkimmäinen merkitys näkyy hyvin siinä, mitä opetuslapset kysyivät Jeesukselta ennen tämän taivaaseen ottamista:

”Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?” (Apt. 1:6)

Jeesus ei sanonut, että tämä olisi tyhmä kysymys, tai että opetuslapset olisivat ymmärtäneet väärin koko asian. Asia itsessään oli aivan oikea. Daavidin valtakunta on tulossa. Tuhatvuotinen valtakunta on tulossa. Ainoa ongelma opetuslapsilla oli tarkan ajankohdan uteleminen. Se ei ole meidän asiamme. Jeesuksen takaisin tulon ajankohdan tietää yksin Jumala (Mark. 13:31). Siksi Jeesus sanoi:

”Ei teidän kuulu tietää aikoja eikä hetkiä, jotka Isä oman valtansa nojalla on asettanut. Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.” (Apt. 1:7–8)

Daavidin valtakunta, Jumalan valtakunta, tulee kun todistus Jeesuksesta on levinnyt ”maan ääriin saakka”, eli sitten kun opetuslapset ovat hoitaneet tehtävänsä ja saattaneet maailmanevankelioinnin päätökseen.

Kuitenkin kirkkoisä Augustinus määritteli Jumalan valtakunnan käsitteen uudelleen 400-luvun alussa. Hän ei katsonut sen tarkoittavan Jumalan hengellistä näkymätöntä valtakuntaa ihmissieluissa, kuten Jeesus teki, eikä konkreettista fyysistä valtakuntaa maan päällä. Augustinus katsoi (vastoin Raamattua), että Jumalan valtakunta on kristillinen kirkko. Saatana hallitsi vielä pakanallista Roomaa, mutta Konstantinuksen ja Theodosiuksen jälkeen kirkko on saanut vallan maailmassa ja tuhatvuotinen valtakunta on alkanut. Tätä käsitystä kutsutaan postmillenialismiksi. Sen mukaan Jeesus tulee takaisin milleniumin, tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen.

Myöhemmät postmillenialistit ovat kuitenkin katsoneet, että tuhatvuotisen valtakunnan alkaminen siitä, kun valtionkirkko perustettiin Rooman valtakuntaan, on ajatuksena yliampuva. Heidän mukaansa pikemminkin evankeliumin leviäminen kaikkeen maailmaan merkitsee tuhatvuotista valtakuntaa. Tällöin tuhatvuotinen valtakunta ei ole ihan vielä tullut, mutta se tulee vähitellen evankeliumin saavuttaessa maailman kansat. Silloin kristinusko hallitsee. Sen jälkeen Jeesus tulee takaisin ja seuraa viimeinen tuomio, taivas ja helvetti.

Augustinuksen perinnöksi myöhemmille vuosisadoille jäi eskatologiassa kuitenkin amillenialistinen näkemys, jonka mukaan kirkon olemassaolo maailmassa on yleisesti jo itsessään Kristuksen hallintaa maan päällä. Tällöin tuhatvuotinen valtakunta olisi symbolinen ja koskisi koko sitä aikaa, joka on Jeesuksen ensimmäisen ja toisen tulemuksen välissä. Tämä sopi myöhemmälle katoliselle kirkolle hyvin, koska se antoi sille oikeutuksen julistaa olevansa Jumalan valtakunta maanpäällä, ja paavi on tällöin sen hallitsija, Kristuksen sijainen.

Postmillenialistinen eskatologia on positiivista. Siinä maailmanhistorian katsotaan etenevän vaihe vaiheelta kohti uskovien kannalta valoisampaa tulevaisuutta, jossa he lopulta saavat hallinnan maailmassa. Amillenialismi merkitsee puolestaan neutraalia eskatologiaa, jossa kaikki jatkuu samalla tavalla kuin tähänkin mennessä. Sen sijaan premillenialismin eskatologia on negatiivista. Useiden tulevista vainoista ja ahdistuksista puhuvien Raamatun kohtien perusteella katsotaan, että Saatanan valta maailmassa lisääntyy, ja että uskoville tulee vaikeammat ja vaikeammat ajat. Tämän ahdistuksen päättää Jeesuksen tulo takaisin.





Useiden Raamatun kohtien poisselittelyn (vertauskuvallistamisen) lisäksi amillenialismin ilmeinen ongelma on, että tuhatvuotisessa valtakunnassa Saatana on sidottuna (Ilm. 20:1–3), eikä kukaan rehellinen ihminen voi maailman menoa katsellessaan tulla siihen johtopäätökseen, että Saatana olisi pois pelistä. Saatana elää ja voi hyvin maaplaneetalla, ja niin myös Uusi testamentti opettaa (Ef. 6:11–13, Ef. 2:2, 2. Kor. 4:4, 1. Piet. 5:8–9). Kyse ei ole vain empirismistä vaan siitä, mitä Raamattu meille suoraan kertoo. Saatana ei ole sidottuna tällä hetkellä, ja siksi uskovien on muun muassa taisteltava Hengen sota-asussa häntä vastaan.

Toinen asia, joka osoittaa amillenialismin epäraamatulliseksi ja siten vääräksi opiksi on Ilmestyskirjan 20. luvun virheellinen tulkinta. Amillenialismissa katsotaan, että Ilm. 20:1–3 viittaisi ajassa taaksepäin Jeesuksen ensimmäiseen tulemukseen, jolloin Jeesus olisi ylösnousemuksessa saamallaan voitolla sitonut Saatanan ja heittänyt tämän tuhanneksi vuodeksi syvyyteen. Tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa, sillä Raamatun mukaan Jeesuksen ristillä saama voitto Saatanasta on voimassa iankaikkisesti eikä mitään ajallisesti rajoitettua aikaa.

Kolmanneksi amillenialismista tekee virheellisen sen käsitys ylösnousemuksista. Amillenialismin mukaan ”ensimmäinen ylösnousemus” tarkoittaa Jeesuksen ylösnousemusta ja ”toinen ylösnousemus” kaikkien muiden. Näin ei kuitenkaan Ilmestyskirja opeta vaan kertoo tuhatvuotisessa valtakunnassa hallitsevien ja silloin ylösnousseiden olevan marttyyreita ja Antikristuksen aikana vainottuja (Ilm. 20:4–6). Ei siis ole kyse uskosta osattomista ja hengellisesti kuolleista, jotka nousisivat vertauskuvallisesti, ”hengellisesti”, uuteen elämään ”yhdessä Jeesuksen kanssa” syntyessään uudesti, vaan on kyse Jumalan pyhistä, marttyyreista ja kilvoittelijoista, Pedon merkin välttäneistä. Heidän ylösnousemustaan sanotaan ensimmäiseksi ylösnousemukseksi. He ovat osallisia siitä ruumiillisesta ylösnousemuksesta, jonka esikoisena Jeesus on ylösnoussut, ja joka tapahtuu vasta hänen tullessaan takaisin (1. Kor. 15:20–23). Tämä ensimmäinen ylösnousemus erotetaan selvästi yleisestä, kaikkien muiden ylösnousemuksesta, joka tapahtuu vasta tuhannen vuoden kuluttua loppuun (Ilm. 20:4–5).

Neljäntenä ongelmana amillenialismissa on sen kyvyttömyys antaa uskottavaa selitystä Vanhan testamentin eskatologisille teksteille. Kyse ei ole vain Danielin kirjan ja Jesajan ”apokalypsin” (Jes. 24–27) tulkinnasta vaan myös niistä lukuisista kohdista, joissa kuvataan tulevaa onnen aikaa (Jes. 2:1–4, Jes. 11:6–10, Jes. 65:19–25, Miika 4:1–4, Jes. 4:2–6). Nämä kuvaukset ovat rehellisesti sanottuna liian maallisia ollakseen kuvausta taivaasta ja liian autuaallisia ollakseen kuvausta tuntemastamme maasta. Täysin allegorinen eli vertauskuvallinen tulkinta niistä Messiaan aikaa koskeviksi kieltää näiden tekstien ilmeisen konkreettiset piirteet ja lupaukset. Esimerkiksi kansojen vaeltaminen Israeliin ei taivu kyllä mitenkään päin kuvaukseksi evankeliumin voittokulusta, vaikka hyvää tahtoa olisikin mukana tulkinnassa. Samoin muutoksilla eläinkunnassa ei pitäisi olla mitään tekemistä evankeliumin kanssa. Näissä teksteissä kuitenkin vielä kuollaan, joten niissä ei olla vielä taivaassa.

Viidentenä virheenä amillenialismissa on sen syklinen ja pääkohdat yhdistävä lukutapa suhteessa Ilmestyskirjaan. Amillenialistit katsovat, että Ilmestyskirja kertaisi sykleissä pelastushistorian tapahtumat aina uudelleen ja uudelleen, jolloin 20. luvun alkukin olisi vain toisto Jeesuksen ensimmäisen ja toisen tulemisen välisestä ajasta. Tämä käsitys on kuitenkin täysin vastakkainen Ilmestyskirjan sisällölle. Ilmestyskirjan tekstissä yhdistetään historiallisilla siteillä toisiinsa Antikristuksen aika ja tuhatvuotinen valtakunta (Ilm. 20:1–6), Pedon valtaannousua edeltävä ja sen hallintaa kuvaava aika (Ilm. 11:3–13), evankeliumin leviämisen aika ja maailmanevankelioinnin loppuunsaattamisen aika (Ilm. 14:6–13) sekä Israelin maassa olo, hajaannuksen aika ja hajaannuksen päättyminen (Ilm. 12:13–17). Vaikka Ilmestyskirjassa kuvataan välillä vuoron perään sekä menneitä että tulevia tapahtumia, tämä ei tarkoita, että kirja toistaisi pelastushistoriaa sykleissä. Päinvastoin! Tapahtumat sidotaan tekstissä toisiinsa. Kerronta etenee koko ajan.

Kuudentena amillenialismin ongelmana on se, että voidakseen (pois)selittää Ilmestyskirjan teksti sykliteorialla täytyy eskatologia mieltää neutraaliksi. Asiat jatkuvat suurin piirtein samanlaisina halki koko maailmanhistorian. Kristus hallitsee koko ajan ja Saatana on sidottuna. Antikristuksen katsotaan vain symbolisesti kuvaavan ketä tahansa, joka vastustaa evankeliumia, oli aika mikä tahansa. Tämä on pakollinen seuraus syklisestä, pääkohdat yhdistävästä tulkintatavasta. Jos tästä neutraalista eskatologiasta luovuttaisiin, amillenialistit joutuisivat tunnustamaan tuhatvuotisen valtakunnan ja siihen olennaisesti liittyvän ensimmäisen ylösnousemuksen viimeisiä aikoja koskevaksi tapahtumaksi, mikä vetäisi maton koko heidän systeeminsä alta. Uusi testamentti ei kuitenkaan milloinkaan opeta neutraalia eskatologiaa vaan päinvastoin kuvaa suurta luopumusta (2. Tess. 2:1–3), Antikristuksen tuloa (2. Tess. 2:4–12) ja laittomuuden valtaan pääsyä viimeisinä aikoina (2. Tim. 3:1–3, Matt. 24:9–14).

Amillenialismi voi ehkä antaa mielenrauhaa niille, jotka pelkäävät Pedon nousua ynnä muita aikojen lopun tapahtumia, mutta se merkitsee silmien sulkemista todellisuudelta ja pään pistämistä pensaaseen. Mielenrauha ostetaan totuuden kustannuksella. Amillenialismi ei kestä Raamatun valossa.

Siinä missä amillenialismissa ajatellaan tuhatvuotisen valtakunnan olevan kuvaus Kristuksen evankeliumin voitosta, ajatellaan postmillenialismissa sen olevan seuraus evankeliumin voittokulusta. Postmillenialismi asettuu tuhatvuotisen valtakunnan sisällön suhteen amillenialismin ja premillenialismin väliin. Sen mukaan tuhatvuotinen valtakunta ei ole symbolinen vaan todellinen, mutta se ei ole myöskään fyysis-sotilaallinen. Evankeliumin levitessä kaikkeen maailmaan uskovien vaikutusvalta maailmassa tulee kasvamaan. He saavat hengellisen vaikutusvallan lisäksi lopulta myös poliittisen vallan. Tämä tuhatvuotinen valtakunta, jollaiseksi nykyinen maailmamme tulee kehittymään, tapahtuu Kristuksen Hengen vaikutuksesta. Tämän ajan lopulla hän tulee myös konkreettisesti takaisin. Postmillenialistinen eskatologia on erittäin optimistinen. Se onkin ollut suosittua niin sanotuissa menestysteologisissa piireissä sekä näistä melko jyrkästi eroavissa perinteisissä kalvinistisissa piireissä, joissa yhteiskunnan kristillistäminen on ollut tärkeää.

Postmillenialismin erityisenä ongelmana on sen eskatologian epärealistinen optimismi, joka ruokkii uskovien turhamaisuutta. Raamattu ei lupaa maailmanhistorian kehittyvän uskovien kannalta parempaan vaan pahempaan suuntaan. Ei tapahdu suurta lopun aikojen herätystä vaan suuri lopun aikojen luopumus (2. Tess. 2:3). Postmillenialismin tekevät epäraamatulliseksi ja siten vääräksi lähes kaikki samat perusteet, jotka osoittavat amillenialismin vääräksi.

Ilmestyskirjan lukujen 19. ja 20. välistä jatkumoa ei voi katkaista tekemättä väkivaltaa itse tekstille (ja vaivan ajan marttyyreille). Myöskään ensimmäistä ylösnousemusta ei voi ajatella mitenkään muuten kuin Kristuksen paluun yhteydessä tapahtuvaksi (1. Kor. 15:23). Raamattu ei myöskään sano Kristuksen perustavan tuhatvuotista valtakuntaa taivaasta käsin maan päällä vaikuttavan Pyhän Henkensä kautta, vaan konkreettisesti maan päälle tullessaan. Samoin kuin amillenialismissa myös postmillenialismissa tempaus joudutaan sijoittamaan tuhatvuotisen valtakunnan lopulle, mikä tarkoittaa, että Antikristuksen täytyisi hallita tuhatvuotisen valtakunnan aikana, mikä on jyrkässä ristiriidassa Raamatun tekstien kanssa. Myös Vanhan testamentin tekstien kuvausten konkretia esimerkiksi eläinkunnan yliluonnollisista muutoksista ei sovi yhteen postmillenialistisen hengellisen hallintavallan kanssa. Postmillenialismin äärellä herää myös kysymys: ”Miten ihmeessä ensimmäiset kristityt ovat voineet odottaa Jeesuksen toista tulemusta omana elinaikanaan, jos he olisivat olleet tietoisia, että heidän aikansa ja Jeesuksen paluun välissä on vielä tuhat vuotta?”

Päinvastoin kuin amillenialismissa ja postmillenialismissa, premillenialismissa otetaan vakavasti se karu todellisuudenkuva, jonka Raamattu maalaa meidän silmiemme eteen maailmasta ja sen tulevaisuudesta. Premillenialisteja on syytetty pessimismistä, mutta olisi parempi puhua realismista. Tosiasiat viimeisistä ajoista näyttävät ahdistavilta ja vaikeilta uskovien kannalta, mutta niiden kieltäminen ei auta ketään. Pikemminkin viimeiset vaikeat ajat voi kohdata paremmin, kun niiden tulon on ensin tiedostanut. Ja juuri tämä on yksi keskeinen Ilmestyskirjan kirjoittamisen syy.

Premillenialismi opettaa, että tuhatvuotinen valtakunta on vielä tulossa. Sitä ei kuitenkaan voi perustaa ihmisvoimin. Se on konkreettinen valtakunta maan päällä, jonka Jeesus perustaa tullessaan takaisin. Viimeinen tuomio on tämän ajanjakson jälkeen. Premillenialismi tekee kaikkein parhaiten oikeutta Ilmestyskirjan 19. ja 20. luvun väliselle selvälle jatkuvuudelle ja yhteenkuuluvuudelle. Pedon ja Väärän profeetan kiinni ottaminen ja helvettiin heittäminen sekä Saatanan helvettiin heittäminen ovat kaksi eri tapahtumaa sekä ajallisesti että asiallisesti. Näiden kahden tuomion välillä on tuhatvuotinen valtakunta. Esityksen kronologinen linja on katkeamaton. Premillenialismi antaa myös ainoan ehyesti perustellun käsityksen Raamatun opettamasta kahdesta ylösnousemuksesta, vaivan ajan marttyyreistä ja Vanhan testamentin ”onnen ajan” kuvauksista.

Premillenialismia vastaan on joskus suunnattu syytös, että se perustuu vain yhteen Raamatun kohtaan Ilmestyskirjan lopulla. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa vaan pyhien hallinnasta maan päällä Kristuksen kanssa puhutaan myös aiemmin Raamatussa (Ilm. 5:10, Luuk. 22:30). Kaksi eri ylösnousemusta, joiden välissä on Jumalan omien hallinta-aika, tunnetaan jo Jesajan apokalypsissa (Jes. 26:14,19, Jes. 24:21–22). Eikä muutoinkaan minkään Raamatun asian totuutta tule arvioida sen perusteella, kuinka monessa kohdassa siitä puhutaan. Eihän ehtoollisestakaan puhuta kuin kahdessa kohtaa Raamattua (jos synoptikkojen kohdat lasketaan yhdeksi): 1. Korinttilaiskirjeessä ja evankeliumeissa. Eikä meillä ole sen perusteella lupa hylätä ehtoollista tai lakata viettämästä sitä.

Eikä tuhatvuotisesta valtakunnasta puhuvassa kohdassa (Ilm. 20:1–6) ole kyse vain ohimennen esitetystä viittauksesta tai sivuhuomautuksesta, joka olisi helppo ymmärtää väärin. Kyseinen opetus perustuu laajaan tekstijaksoon, joka koskee valtakunnan perustamista, olemusta ja loppua. Uutta suhteessa muihin Raamatun kohtiin, jotka puhuvat Jeesuksen valtakunnasta aikojen lopulla, on että nyt valtakunnalle ilmoitetaan kesto. ”Tuhat vuotta” mainitaan tekstissä (Ilm. 20:1–6) peräti kuusi kertaa.

Premillenialismia vastaan on myös suunnattu väite, että ensimmäisessä ylösnousemuksessa ei olisi kysymys ruumiin ylösnousemuksesta, koska Ilm. 20:4 puhutaan sieluista. Tämä on kuitenkin ehdottomasti väärä väite kahdestakin syystä. Ensinnäkin tekstin tarkoitus ei ole ilmaista mitään sielu-ruumis-jaottelua vaan viitata niihin viidennen sinetin marttyyreihin, jotka Johannes näki näyssä jo aiemmin alttarin alla (Ilm. 6:9). Toiseksi Raamattu ei opeta koskaan sielun kuolemaa vaan vain ruumiin. Ihminen on iankaikkisuusolento, jonka sielu jatkaa olemassaoloaan tuonelassa ruumiin kuoleman jälkeenkin. Täsmälleen samaa sanaa, kuin mitä käytetään marttyyrien ylösnousemuksesta (Ilm. 20:4–5), käytetään myös Jairoksen tyttären kuolleista heräämisestä (Matt. 9:18) ja Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta (Room. 14:9). Myös se ilmeinen yhtäläisyys, mikä on ensimmäisellä ja toisella ylösnousemuksella, osoittaa että niissä on kyse kahdesta samanlaisesta tapahtumasta: ruumiillisesta ylösnousemuksesta.


Uskovien tempaaminen

Tuhatvuotiseen valtakuntaan liittyy olennaisesti myös kysymys niin sanotusta tempauksesta, jota opetetaan Raamatussa 1. Tessalonikalaiskirjeessä (1. Tess. 4:13–17). Perinteinen kristillinen käsitys on ollut, että on vain yksi yksivaiheinen Jeesuksen takaisin tuleminen, joka on äärimmäisen julkinen ja huomiota herättävä tapahtuma. Tuolloin Jeesus kukistaa vihollisensa näkyvällä tavalla, tempaa uskovat luokseen ja perustaa tuhatvuotisen valtakunnan maan päälle. Tätä perinteistä käsitystä tempauksesta on myöhemmin alettu kutsua post-tribulationismiksi, millä viitataan uskovien ylösottoon tribulaation eli ahdistuksen ajan jälkeen.

Tästä käsityksestä poikkeavan eskatologian esitti John Nelson Darby 1800-luvulla niin sanotun dispensationalistisen liittokäsityksen pohjalta, jota olen selvittänyt tarkemmin kirjan lopussa olevassa liitteessä. Darby ajatteli, että Jumalan historiassa tekemät liitot ovat edelleen voimassa niille, joiden kanssa ne on solmittu. Täten juutalaisilla ja pakanakristityillä olisi erilaiset pelastustiet. Ja koska heillä on erilaiset pelastustiet, myös heidän kohtalonsa historiassa ovat erilaisia. Pelastaakseen juutalaiset, Jumalan täytyisi siis rakennuttaa uudelleen Jerusalemin temppeli. Tämä kanta on lieventynyt Darbyn teologisten seuraajien keskuudessa siten, että he eivät enää ajattele, että näillä kahdella ryhmällä olisi erilaiset pelastustiet, mutta kylläkin erilaiset pelastushistorialliset kohtalot. Jumalalla olisi kuitenkin edelleen kaksi erillistä hengellistä kansaa: Israel ja kristityt. Huomautan, että tämä ei pidä yhtä Uuden testamentin selkeän opetuksen kanssa, jossa kaikki erillisyys puretaan Jeesuksessa:

”Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi” (Ef. 2:14–15)

Näistä ajatuksista kuitenkin seuraa dispensationalismissa, että maailmanhistoria jakaantuu erilaisiin armotalouskausiin (dispensaatioihin), joissa kussakin on muodostettu omanlaisensa liittosuhde Jumalan ja ihmisten välille. Jumalalla on seitsemän suurta pelastusliittoa: Adamin, Abelin, Nooan, Abrahamin, Mooseksen (”vanha liitto”), Messiaan ensimmäinen (”uusi liitto”) ja Messiaan toinen (tuhatvuotinen valtakunta). Tämän lisäksi on erilaisia henkilökohtaisia liittoja, joita Jumala on tehnyt ihmisten kanssa, kuten Daavidin, Pinehaksen ja Leevin liitot.

Tässä jaossa ei sinänsä ole mitään epäraamatullista, mutta dispensationalismin mukaan Jumalalla ei ole vain yhtä periaatteellista pelastusliittoa, jonka muodot ovat vaihdelleet historian eri vaiheissa, kuten perinteinen liittoteologia on opettanut, vaan monta. Siksi eri liitoissa on dispensationalismin mukaan erilaiset tiet Jumalan yhteyteen ja pelastukseen. Tästä johtuen tulee myös teologinen käsite ”seurakunta” määritellyksi uudelleen. Dispensationalismissa seurakunnalla ei tarkoiteta kaikkien pelastuneiden joukkoa vaan Jumalan uuden liiton dispensaatiota, hänen hengellistä hallintavaltaansa maailmassa ensimmäisen helluntain ja tempauksen välissä.

Seurakunta merkitsee Jumalan hengellistä hallintavaltaa maailmassa, minkä ei voi katsoa jatkuvan jos ja kun Antikristus hallitsee koko maailmaa myös uskonnollisesti. Niinpä päätellään, että seurakunta täytyy temmata täältä pois ennen kuin moinen maailmanvalta on mahdollista. Antikristuksen hallitessa Jeesukseen uskovat ihmiset olisivat tuona aikana parannuksen tehneitä juutalaisia, jotka ovat löytäneet uudelleen tien Jumalan yhteyteen. Näin termi ”seurakunta” kaventuu dispensationalismissa Raamatun vastaisesti sulkien osan pelastetuista seurakunta-käsitteen ulkopuolelle.

Dispensationalismissa uskotaankin vahvasti pre-tribulationistiseen premillenialismiin eli tempaukseen ennen tribulaatiota, ahdistuksen ja vihan aikaa. Uskovat temmattaisiin pois maailmasta uskosta osattomien jäädessä elelemään maan päälle Antikristuksen hallinta-ajaksi. Jotkin dispensationalistisesta eskatologiasta vaikutteita saaneet ihmiset, jotka eivät kuitenkaan seuraa täysin sen liittoajattelua, ovat luoneet niin sanotun mid-tribulationistisen käsityksen. Sen mukaan tempaus tapahtuu Antikristuksen hallinta-ajan keskellä. Tällöin pyritään silottelemaan niitä ristiriitoja, joita pre-tribulationismi tuottaa useiden Raamatun kohtien kanssa. Antikristus siis vainoaisi uskovia jonkin aikaa, mutta silti tapahtuisi salainen tempaus ennen Antikristuksen vallan huipentumista ja loppuvaihetta. Tämä käsitys ei kuitenkaan eroa periaatteiltaan mitenkään pre-tribulationismista, joten sen käsittäminen erilliseksi teologiseksi malliksi ei ole perusteltua. Siihen sisältyvät täsmälleen samat ongelmat kuin pre-tribulationismiin.

Pre-tribulationismissa on useita ongelmia, jotka tekevät siitä ehdottomasti väärän oppikäsityksen. Ensimmäinen ongelma on seurakunta-käsitteen epäraamatullinen hajaantuminen. Raamatun perusteella on täysin selvää, että Antikristuksen hallinta-aikana maan päällä tulee olemaan uskovia. Antikristus nimittäin käy taisteluun pyhiä vastaan ja voittaa heidät (Ilm. 13:7). Samoin puhutaan uskovien joukosta, jota uhkaa marttyyrius, ja jolta vaaditaan siksi kestävyyttä (Ilm. 13:10). Myös Jumalan omia kehotetaan lähtemään Babylonista (Ilm. 18:4).

Niinpä pre-tribulationismin kannattajat joutuvat määrittelemään seurakunta-käsitteen toisella tavalla kuin mitä Uusi testamentti tekee. He katsovat, että se tarkoittaa vain ennen Antikristuksen aikaa eläviä kristittyjä erotuksena vaivan ajan uskovista sekä juutalaisista. Siinä missä Uusi testamentti puhuu seurakunnan olevan uskovien yhteen kokoontunut joukko (Kol. 4:15, 1. Piet. 2:5), jossa kaksi tai kolme on koolla Jeesuksen nimessä (Matt. 18:15–20), pre-tribulationismissa määritellään seurakunta instituutioksi ja vain yhdeksi osaksi pelastuvia ihmisiä. Vain seurakunta temmattaisiin ylös, mutta vihan ajan uskovia ei. Tämä tarkoittaa väistämättä, että kaikki uskovat eivät kuulu seurakuntaan. Tämä on ehdottomasti Raamatun vastainen käsitys.

Toinen virhekäsitys on, että seurakunnassa vaikuttava Pyhä Henki pidättäisi Antikristuksen tuloa eli toisin sanoen estäisi Antikristusta hallitsemasta. Seurakunta täytyisi siis ensin temmata ylös, jotta Antikristus voisi hallita. Mutta jos seurakunnan läsnäolo maailmassa estäisi Antikristusta, joka kuitenkin saa voimansa suoraan ja täysimääräisesti Saatanalta, miksi se ei sitten jo nyt estä Saatanaa toimimasta ja hallitsemasta maaplaneetalla? Miten seurakunta kykenisi estämään Antikristuksen tuloa, kun se ei kerran kyennyt estämään Antikristuksen hengen tuloa maailmaan (1. Joh. 4:3)? Toiseksi, Pyhä Henki ei voi olla ”se joka pidättää”, koska ilman Pyhää Henkeä kukaan ei voi olla uskossa (Room. 8:9), ja vaivan aikana maan päällä on uskovia ihmisiä, joissa siis Pyhä Henki vaikuttaa. Pyhä Henki ei lähde maailmasta yhtään mihinkään!

Kolmas virhe on ajatus, jonka mukaan Jumalan varjelus ”tulevalta vihalta” estäisi uskovia joutumasta vihan aikaan. Tämä on täysin epäjohdonmukainen ajatus. Nimittäin edellä esittämieni Raamatun kohtien perusteella on täysin kiistatonta, että maan päällä on ainakin joitakin uskovia Antikristuksen hallitessa. Heitä Antikristus vainoaa. Jos kerran Jumala varjelee omansa ”tulevalta vihalta”, miksi hän ei varjele näitä uskovia siltä?

Pre-tribulationismissa on ymmärretty väärin ”tulevan vihan” tarkoittavan Antikristuksen vihaa, vaikka todellisuudessa asiasta puhuvissa Raamatun kohdissa on kaikissa kyse Jumalan vihasta. Vihan aikana Antikristuksen hallitessa maailmaa Jumalan vihan maljat kyllä kohtaavat Pedon merkin ottaneita, mutta Raamatusta käy ilmi, että Jumala varjelee tuolloin maan päällä olevat uskovansa näiltä vitsauksilta samaan tapaan kuin hän varjeli israelilaiset Egyptin vitsauksilta Mooseksen aikana (2. Moos. 10:22–23). Uskovat joutuvat kyllä kokemaan Antikristuksen vainoa, mutta eivät Jumalan vihan maljoja, vaikka niiden aikaan maan päällä asuvatkin. Maljat kohtaavat niitä, joilla on pedon merkki (Ilm. 16:2).

Neljäs erittäin keskeinen virhe pre-tribulationismissa on Jeesuksen toisen tulemisen jakaminen kaksivaiheiseksi tapahtumaksi. Ensimmäisessä vaiheessa uskovat temmattaisiin salaisesti maan päältä uskosta osattomien jäädessä elelemään maan päälle, ja toisessa vaiheessa vuosia myöhemmin Jeesus tulisi takaisin näkyvästi ja kukistaisi Antikristuksen. Ensinnäkin on epäloogista puhua kaksivaiheisesta tulemuksesta, jos kahden selkeästi erilaisen tapahtuman välissä on usean vuoden jakso, ja jos kerran näiden kahden vaiheen väliin jäävä ajanjakso eroaa pelastushistoriallisesti sitä edeltävästä ja sitä seuraavasta ajasta. Olisi rehellisesti puhuttava Jeesuksen toisesta ja kolmannesta tulemuksesta, koska siitä tosiasiallisesti on kyse, jos pre-tribulationismi olisi totta. Toiseksi ongelma on siinä, että Raamattu ei missään kohdin puhu yhtään mitään salaisesta Jeesuksen tulemuksesta eikä salaisesta tempauksesta. Raamattu puhuu vain yhdestä yhdenlaisesta Jeesuksen tulemuksesta, joka on äärimmäisen julkinen, ja jossa Jeesus kukistaa Antikristuksen joukkoineen (Ilm. 19:11–21).

Viides ongelma on siinä, että Raamattu suuntaa uuden liiton seurakunnalle varoituksia ja kuvauksia suuresta lopun aikojen ahdistuksesta, luopumuksesta, Antikristuksesta, pedon merkistä ja Babylonista. Näillä puheilla ei olisi mitään relevanssia, jos ne eivät koskisi kaikkia uskovia vaan vain jotakin pientä erityisryhmää lyhyenä ajanjaksona aikojen lopulla. Temmatuilla olisi myös epäoikeudenmukaisesti helpompi tie kuin niillä, jotka joutuvat elämään uskovina Antikristuksen hallitessa. Tällainen erivapaus ja epäsuhta eivät millään tavalla tee oikeutta sille Jumalan luonteenlaadulle, jota Uudessa testamentissa kuvataan.

Kuudentena ongelmana ovat suorat ristiriidat Raamatun tekstin kanssa. Seuraavat Raamatun kohdat puhuvat kiistatta siitä, että mitään tempausta ei tapahdu ennen kuin Jeesus tulee takaisin kaikkien nähtävällä tavalla ja kukistaa Antikristuksen suuressa metakassa kosmisten merkkien kera.

”Mutta kohta noiden päivien ahdingon jälkeen aurinko pimenee eikä kuu anna valoaan. Tähdet putoavat taivaalta ja taivaiden voimat järkkyvät. Silloin taivaalle ilmestyy Ihmisen Pojan merkki. Kaikki maan sukukunnat puhkeavat valituksiin, kun näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Suuren torven soidessa hän lähettää enkelinsä neljälle ilmansuunnalle kokoamaan kaikkialta, maan kaikista ääristä ne, jotka hän on valinnut. ” (Matt. 24:29–31)

”Auringossa, kuussa ja tähdissä näkyy merkkejä. Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa, sillä taivaiden voimat järkkyvät. Silloin nähdään Ihmisen Pojan tulevan pilven päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä. ” (Luuk. 21:25–28)

Ylösnousemuksen tapahtumat aikojen lopulla ovat myös ristiriidassa pre-tribulationismin kanssa. Tempauksen sanotaan tapahtuvan samaan aikaan kuin ylösnousemuksen, joka tapahtuu, kun Jeesus tulee täysin julkisella ja näkyvällä tavalla takaisin.

”Me elossa olevat, jotka saamme jäädä tänne siihen asti kun Herra tulee, emme ehdi poisnukkuneiden edelle. Itse Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan.” (1. Tess. 4:15–17)

”Yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme.” (1. Kor. 15:52)

”Katso, hän tulee pilvissä! Kaikki ihmiset näkevät hänet, nekin, jotka hänet lävistivät, ja hänen tullessaan vaikeroivat maailman kaikki kansat. Näin on käyvä. Aamen.” (Ilm. 1:7)

Vielä muitakin ongelmia on. Esimerkiksi voisimme ruotia dispensationalistisen liittokäsityksen ongelmia ja osoittaa seurakunnan ajan ja vihan ajan pelastushistoriallisen jaon virheelliseksi. Voisimme myös analysoida Danielin kirjan vuosiviikkoja ja osoittaa 70. vuosiviikon tulkinnan olevan pre-tribulationismissa väärä. Mutta nämä riittäkööt tällä erää.

Mid-tribulationismi, jossa tempauksen ajatellaan tapahtuvan Antikristuksen hallinta-ajan puolivälissä, ei eroa mitenkään ratkaisevasti pre-tribulationismista. Lähes kaikki ne ongelmat, jotka sisältyvät pre-tribulationismiin, tekevät myös mid-tribulationismista väärän ja epäraamatullisen opin. Yhtälailla mid-tribulationismissa joudutaan tunnustamaan, että uskovia on maan päällä myös tempauksen jälkeisessä ajassa, koska Babylonista heitä kehotetaan pakenemaan. Aivan samat ongelmat, joita pre-tribulationismi sisältää ja joita olen esitellyt edellä, osoittavat myös mid-tribulationismin vääräksi ja epäraamatulliseksi.

Raamattu opettaa konkreettista tuhatvuotista valtakuntaa, joka ei ole vielä tullut, vaan jonka Jeesus perustaa maan päälle tullessaan takaisin. Viimeinen tuomio on vasta tuon tuhatvuotisen ajanjakson jälkeen. Premillenialismi on siten oikea käsitys. Raamattu opettaa myös uskovien tempaamista Jeesusta vastaan hänen tullessaan takaisin. Kuitenkaan tämä tempaaminen ei tapahdu Raamatun mukaan salaisesti, eikä Jeesus tule takaisin salaisesti. Uskovat ja seurakunta ovat täällä maan päällä koko Antikristuksen hallinta-ajan. Tempaaminen tapahtuu Raamatun mukaan vasta, kun Jeesus tulee takaisin kaikkien nähtävällä tavalla, suurella pauhulla ja kukistaa Antikristuksen joukkoineen Harmageddonissa. Tuolloin Jeesus perustaa myös tuhatvuotisen valtakunnan. Oikea käsitys tempaamisesta on post-tribulationismi. Esittelen vielä havainnollisesti eri mallit seuraavan kaavion avulla:





Niin sanottu mid-tribulationistinen käsitys, jossa tempaus tapahtuu vihan ajan keskellä, ei olennaisilta piirteiltään eroa dispensationalistisesta vaihtoehdosta. Niinpä sen käsittäminen erilliseksi teologiseksi malliksi ei ole perusteltua. Tempausviivaa vain siirrettäisiin hivenen oikealle.



Gogin sota

”Kun tuhat vuotta tulee täyteen, päästetään Saatana vankilastaan, ja se lähtee liikkeelle, kiertää maan neljä kolkkaa ja johtaa kansat harhaan. Se eksyttää niin Gogin kuin Magogin ja kokoaa kansat sotaan, ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.” (Ilm. 20:7–9a)

Syystä, jota ei Ilmestyskirjassa tarkkaan ottaen kerrota, Saatana päästetään vapaaksi syvyyden vankilasta. Syynä voi olla se, että maailma on edelleen alkuperäisen syntiinlankeemuksen kirouksen alainen, vaikkakin sen vaikutusta on merkittävästi rajoitettu tuhatvuotisessa valtakunnassa. Siksi Jumalan viha kohdistuu siihen edelleen. Tuhatvuotisessa valtakunnassakin on kyse edelleen siitä samasta maasta ja samasta taivaasta, jotka Jumala loi historian alussa. Raamatun mukaan ne tullaan tuhoamaan täydellisesti, minkä jälkeen luodaan uudet taivaat ja uusi maa, joissa vanhurskaus asuu. Saatanan päästäminen irti merkitsee peitettynä olevan kirouksen nousemista pintaan, jolloin Jumalan lopullinen ja oikeudenmukainen tuomio voi kohdata kirottua maailmaa.

Tässä kohdin puhutaan myös Gogin sodasta, jota tarkemmin käsittelevät tekstit löytyvät Hesekielin kirjan luvuista 38 ja 39. Gogista kerrotaan, että hän on Magogin kansaan kuuluva ja sen maassa asuva ruhtinas, joka hallitsee pohjoisia kansoja: Mesekiä ja Tubalia. Hänen kanssaan sotaan liittoutuvat Persia, Etiopia ja Libya, perimmäisen pohjoisen kansat Gomer ja Bet-Togarma sekä lukuisia muita kansoja.

Vuoden 1933 käännöksessä on Mesekin ja Tubalin lisäksi sana ”Roos”. Kyseessä ei kuitenkaan ole kolmas valtakunta vaan käännösvirhe. Heprean sana roosh tarkoittaa päätä. Se on Hesekielin tekstissä määre ruhtinas-sanalle ja tarkoittaa, kuten vuoden 1992 käännös sanoo, ylintä ruhtinasta, ”päämiestä”.

Togarma on Gomerista suoraan polveutuva kansa (1. Aik. 1:5–6). ”Bet-Togarma” tarkoittaa Togarman heimoa tai Togarman valtakuntaa. Jafetin jälkeläisinä sekä Magog että Gomer ovat europidisiä kansoja.

On mahdollista, että Gog on mainittu jo Bileamin ensimmäisessä ennustuksessa 4. Mooseksen kirjassa, jossa Israelin kuninkaan (Messiaan) mainitaan olevan Agagia (Gogia) suurempi. Agagin tilalla lukee suoraan ”Gog” Samarialaisessa pentateukissa ja kreikankielisessä Vanhan testamentin käännöksessä Septuagintassa. Agagin (Gogin) annetaan ymmärtää olevan suurimpia tai peräti suurin maallisista kuninkaista. Tällöin hänet voi kukistaa vain Messias.

”Kuinka ihanat ovatkaan sinun telttasi, Jaakob, sinun asumuksesi, Israel! Ne levittäytyvät kuin joenuomat, ne ovat kuin puutarhat virran varrella, kuin aaloepuut, Herran istuttamat, kuin setrit veden partaalla! Vesi läikkyy heidän sangoistaan, ja heidän kylvönsä on runsaasti kasteltu. Heidän kuninkaansa tulee Agagia suuremmaksi, mahtava on heidän valtansa.” (4. Moos. 24:5–7)

Saatana lähtee vapauduttuaan kiertämään maailman neljää kolkkaa eksyttäen siellä olevat kansat. On huomionarvoista, että tuhatvuotisessa valtakunnassa kansat virtaavat Jerusalemiin ja sitä kohti kuulemaan Sanaa. Ne kansat, jotka eivät tätä tee, ovat Saatanan helpoimmin eksytettävissä. Sen tähden hän lähtee kiertämään nimenomaan maan ääriä, ei keskusta, jossa Jerusalem ja Israel sijaitsevat.

Käy ilmi, että tuhatvuotisessa valtakunnassa on myös uskosta osattomia asukkaita ja kansoja, jotka ovat jääneet henkiin Harmageddonin taistelun jälkeen Pedon valtakunnan tuhouduttua, vaikkakin uskovaiset toimivat johtajina Jeesuksen ollessa kuninkaana. Tämän voi päätellä myös siitä, että ensimmäisestä ylösnousemuksesta osallisiin ei toisella kuolemalla eli helvetillä ole valtaa (Ilm. 20:6). Siksi Saatana ei voi heitä enää eksyttää. He ovat pysyvästi Jeesuksen omia. Ne, jotka Saatana saa johdettua harhaan, ovat muuta väkeä.

”Autuaita ja pyhiä ovat ne, jotka pääsevät osallisiksi ensimmäisestä ylösnousemuksesta! Heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he ovat Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat (toimivat johtajina) Kristuksen kanssa tuhat vuotta.” (Ilm. 20:6)

Tuhatvuotisessa valtakunnassa johtajina toimivien uskovien ero muista ihmisistä on tämän lisäksi siinä, että heillä on ylösnousemusruumis, kun taas muilla ei ole. Tuhatvuotisen valtakunnan aikana väestö kasvaa paljon, mutta myös evankeliointi näiden ihmisten keskuudessa on aktiivista. Niinpä silloin tulee olemaan kahdenlaisia uskovia: tuolloin uskoon tulleita, joilla on normaalit ruumiit, ja ensimmäisestä ylösnousemuksesta osalliseksi tulleita ”vanhoja uskovia”, joilla on kirkastetut ylösnousemusruumiit. Nämä kirkastetut ruumiit ovat samanlaisia kuin Jeesuksella ylösnousemuksensa jälkeen.

Hesekielin kirjassa kerrotaan, että Jerusalem ja Israel on jälleenrakennettu tuhon jälkeen, ja että israelilaiset yhdessä Jeesukseen uskovien pakanoiden kanssa ovat palanneet sinne. Siellä asuvat ihmiset elävät rauhassa ja myös suojaamattomina, koska tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole sotia. Siten ei ole myöskään tarvetta linnoittautumiselle eikä varustautumiselle.

”Sinä (Gog) kohotat kätesi raunioita vastaan, jotka on jälleen asutettu, kohti kansaa, joka on koottu takaisin toisten kansojen keskeltä ja joka nyt asuu maan navalla ja on hankkinut karjaa ja vaurastunut.” (Hes. 38:12)

Israelin ja Jerusalemin sanotaan olevan ”maan navalla”, toisin sanoen maailman keskuksessa. Jos laskee maapallon kaikkien mantereiden geometrisen painopisteen, se sijaitsee Israelissa, Jerusalemissa. Jumala on tämänkin jo tiennyt ennalta ennen kuin löytöretkien kautta kaikki maat ja mantereet löydettiin.

”Voi Jerusalemia! Minä panin sen kansojen keskukseksi, kaikki muut maat asetin sen ympärille, mutta se nousi minun tahtoani vastaan.” (Hes. 5:5–6)

Uusi kirkkoraamattu kääntää Ilm. 20:9:n epätarkasti. Vanhassa käännöksessä sanotaan: ”He nousevat yli maan avaruuden” (Ilm. 20:9, KR33). Tämä ei muinaisena aikana varmaankaan sanonut mitään, mutta nykyisin tiedämme, että sodankäynti on siirtynyt maan pinnalta pitkälti juuri ilmaan. Siksi tämä kuvaus on täysin ymmärrettävä. Gogin joukot, joita on suunnattomat määrät, yhtä paljon kuin hiekanjyviä meren rannalla, saartavat pyhien eli Jeesukseen uskovien leirin ja nousevat yli maan avaruuden. Gogin sotajoukkoja lienee myös avaruudessa, josta käsin ne operoivat ja hyökkäävät Israelia vastaan. Nämä kuvaukset sopivat hyvin maailmanhistorian viimeisimpiin aikoihin, jolloin väestö on lisääntynyt hurjasti ja teknologinen edistys on tehnyt ihmiselle mahdolliseksi nousta ”yli avaruuden”.


Saatanan joutuminen helvettiin

”Mutta taivaasta iskee tuli, ja se tuhoaa ne kaikki. Saatana, noiden kansojen eksyttäjä, heitetään samaan rikinkatkuiseen, tuliseen järveen kuin peto ja väärä profeetta, ja siellä niitä kidutetaan yötä päivää, aina ja ikuisesti.” (Ilm. 20:9b–10)

Juuri kun tilanne on uhkaavimmillaan, Jumalan luota taivaasta iskee tuli, joka tuhoaa kaikki Gogin joukot, jotka lähtivät sotimaan pyhiä eli Jeesukseen uskovia ja Israelia vastaan. Saatana, joka eksytti nämä kansat, otetaan kiinni – tällä kertaa lopullisesti – ja heitetään helvettiin, jossa sitä kidutetaan yötä ja päivää, aina ja ikuisesti.

Helvetin rangaistus on ikuinen, päättymätön, loputon piina ja kidutus. Tämä on hirvittävä rangaistus. Siksi monien tekee mieli torjua ajatus helvetistä tai selitellä se pois jotenkin vähemmän pahaksi paikaksi. Mutta emme kerta kaikkiaan pääse pakoon sitä tosiasiaa, minkä Raamattu suoraan sanoo monessa kohdin, erityisesti Jeesuksen suulla: Helvettiin joutuvia ihmisiä ja enkeleitä kidutetaan iankaikkisesti vailla pienintäkään lepoa ja helpotusta. Tätä tosiasiaa ei muuta se, että emme pidä siitä. Sen pitääkin kauhistuttaa meitä. Helvettiin joutuvan ihmisen kohtalo on kauhea:

”Häntä kidutetaan tulessa ja rikin katkussa pyhien enkelien ja Karitsan edessä. Tulesta, joka ihmisiä kiduttaa, nousee savu aina ja ikuisesti. Heillä ei ole päivän, ei yön lepoa.” (Ilm. 14:10–11)

Kristillinen usko on iankaikkisuususkoa. Todellisuudessa merkitystä on ennen kaikkea sillä, missä ihminen viettää ikuisuutensa, sillä tämä ajallinen elämä on siihen verrattuna vain äärimmäisen lyhyt hetki. Helvetin pitäisi herättää meissä kahdenlaista reaktiota. Ensinnäkin sen pitäisi havahduttaa meidät tutkimaan omaa tilaamme: Olemmeko me taivaaseen vievällä tiellä?

”Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa. Pankaa itsenne koetteelle.” (2. Kor. 13:5)

”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” (Ps. 139:23)

Toiseksi sen pitäisi herättää meissä hätä niistä ihmisistä, jotka eivät usko Jeesukseen ja ovat matkalla helvettiin. Meidän tulee pyrkiä siihen, että kauttamme voisi mahdollisimman moni ihminen pelastua helvetistä ja päästä taivaaseen.

”Pelastakaa ne, jotka voitte, temmatkaa heidät tulesta!” (Juud. 1:23)

”Pelasta ne, joita kuolemaan viedään, pysäytä ne, jotka surmapaikalle hoippuvat.” (Sananl. 24:11–12)

Kuitenkin helvetissä ja siinä, että Saatana heitetään sinne, on myös myönteinen puoli. Se nimittäin tarkoittaa, että Saatana ei voi enää johtaa kansoja harhaan. Vastoin populaareja mielikuvia, Saatana demoneineen ei ole helvetissä valtiaana vaan itse rangaistavana ja piinattavana. Helvetti merkitsee Saatanan vallan ehdotonta päätepistettä. Se myös merkitsee lopullisen oikeudenmukaisuuden toteutumista. Jumala laittaa pahuudelle lopullisen sinetin. Siksi helvetistäkin voi iloita.


Viimeinen tuomio

”Minä näin suuren valkean valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu. Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään. Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan. Meri antoi kuolleensa, Kuolema ja Tuonela antoivat kuolleensa, ja kaikki heidät tuomittiin tekojensa mukaan. Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi. Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen.” (Ilm. 20:11–15)

Gogin armeijat on tuhottu ja Saatana on heitetty helvettiin. Nyt Jumala on näkyvällä tavalla ottanut hallituksen ja hänen kirkkautensa tulee esiin. Hänen pyhyytensä tuhoaa ja hävittää täydellisesti maan ja taivaan, toisin sanoen koko luodun maailman ja avaruuden, aivan kaiken. Niistä ei jää jälkeäkään. Niille ei löydy sijaa, pakopaikkaa, joten ne tuhoutuvat.

Tämän ei pitäisi hämmästyttää meitä, sillä näin on Raamatussa sanottu jo monta kertaa aiemmin. Koska maa ja koko näkyvä luomakunta tuli alussa kirotuksi ihmisen syntiinlankeemuksen tähden (1. Moos. 3:17), ei se voi periä kirkkautta eikä kestää Jumalan pyhyyden edessä. Jumalan taivaaseen ei pääse mitään syntiä eikä mitään epätäydellistä eikä saastaista. Siksi vanha maa ja taivas täytyy tuhota, niin kuin myös ihmisten ruumiit, jotka ovat vajavaisia ja syntiinlankeemuksen turmelemia.

”Mutta nykyiset taivaat ja maa ovat samalla sanalla tulelle talletetut, säästetyt jumalattomain ihmisten tuomion ja kadotuksen päivään.” (2. Piet. 3:7, KR38)

”Mutta Herran päivä on tuleva niinkuin varas, ja silloin taivaat katoavat pauhinalla, ja alkuaineet kuumuudesta hajoavat, ja maa ja kaikki, mitä siihen on tehty, palavat.” (2. Piet. 3:10, KR38)

”Mutta hänen lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus asuu.” (2. Piet. 3:13, KR38)

Ennen toista maailmansotaa monet naureskelivat uskoville, jotka ottivat todesta nämä Raamatun sanat. Sanottiin: ”Katsokaa kuinka vanhanaikainen teidän kirjanne on! Tiedehän on osoittanut, ettei alkuaineita voi hajottaa osiin.” Mutta kun pari saksalaista fyysikkoa osoitti teoreettisesti, että uraaniydin voidaan halkaista, ja amerikkalaiset toteuttivat sen käytännössä rakentamalla ydinpommin, loksahtivat pilkkaavat suut kiinni. Jumala oli tämänkin asian tiennyt jo ammoin ja kertonut sen meille Raamatussa.

Tapahtuu suuri yleinen ylösnousemus, niin sanottu toinen ylösnousemus. Silloin kaikki kaikkina aikoina kuolleet heräävät eloon ja joutuvat Jumalan suuren valtaistuimen eteen. Aiemmin sanottiin, että autuas ja pyhä on se, joka on osallinen ensimmäisestä ylösnousemuksesta, sillä häneen ei toisella kuolemalla eli helvetillä ole valtaa. Heidätkin kyllä käytetään suuren valtaistuimen edessä, mutta tuomio on vapauttava – samoin kuin niille toisesta ylösnousemuksesta osallisille, jotka ovat kuolleet Jeesukseen uskovina. He pääsevät taivaaseen. Ne, jotka eivät uskoneet Jeesukseen, heitetään helvettiin.

”Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen.” (Joh. 5:28–29, KR38)

Jeesus opettaa, että hänen sanansa on sekä elämän että tuomion peruste. Kuolleet heräävät eloon viimeisenä päivänä kuullessaan Jeesuksen äänen, hänen sanansa. Jumalan sana on se voima, joka tekee kuolleet eläviksi. Kuitenkin sama sana on toisille elämäksi ja toisille kuolemaksi. Toiset se vie ikuiseen iloon, toiset ikuiseen kärsimykseen.

”Jos joku ei noudata minun sanojani, vaikka on ne kuullut, en minä häntä tuomitse. En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen. Jos joku torjuu minut eikä ota sanojani vastaan, hänellä on kyllä tuomarinsa: se sana, jonka olen puhunut, tuomitsee hänet viimeisenä päivänä.” (Joh. 12:47–48)

Tässä Jeesus ilmaisee, että ensimmäisen kerran maailmaan tullessaan hän ei tullut tuomitsemaan sitä vaan tarjoamaan sovintoa ihmisten ja Jumalan välille. Mutta viimeisenä päivänä hän tulee tuomarina. Tuomion perusteena on se sana, jonka hän on puhunut. Niille, jotka ottivat sanan vastaan, tuo sana on elämäksi. Mutta niille, jotka eivät ottaneet sanaa vastaan, se sana tuomitsee heidät. Jeesus sanoo:

”Isä itse ei tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle.” (Joh. 5:22)

”[Jumala] on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista.” (Apt. 17:31)

Monia on voinut hämmentää, että viimeinen tuomio tapahtuu tekojen perusteella. Eikö meille ole opetettu, että pelastus ei ole kiinni meidän teoistamme vaan uskosta Jeesukseen? Idea on siinä, että tuomiota luettaessa ei avata vain yhtä kirjaa vaan useampi kirja. Yksi näistä kirjoista on elämän kirja. Elämän kirjaan on kirjoitettu Jeesuksen teot. Hän on ainoa, joka on täydellisesti noudattanut Jumalan lakia ja ainoa, joka on elänyt täydellisen synnittömän elämän. Hän on ainoa, joka kelpaa Jumalalle.

Niiden nimet, jotka uskovat Jeesukseen, on kirjoitettu elämän kirjaan, joka sisältää Jeesuksen täydelliset hyvät teot eikä yhtään syntiä. Nämä ihmiset pääsevät taivaaseen, koska Jeesuksen täydellinen, virheetön, synnitön elämä ja hyvät teot luetaan heidän teoikseen. Muut ihmiset tuomitaan muiden kirjojen perusteella, joihin on kirjoitettu kunkin ihmisen omat teot, sekä hyvät että pahat. Pahojen tekojensa perusteella he joutuvat kärsimään rangaistuksen omista synneistään. He joutuvat helvettiin.

Raamattu puhuu kuitenkin usein siitä, että ihmisen nimi voidaan pyyhkiä pois Elämän kirjasta (Ps. 69:29, 2. Moos. 32:33–34, Ilm. 3:5). Tämä tarkoittaa uskosta luopumista. Se, että on kerran tullut uskoon, ei ole mikään takuu pelastuksesta. Ihminen pelastuu vain, jos hän loppuun asti pysyy Jeesuksessa. Uskosta luopuminen on aina mahdollista ja merkitsee aina kadotusta.

”Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen.” (Ilm. 20:15)

Hieman erikoisesti sanotaan myös, että Kuolema ja Tuonela heitetään tuliseen järveen. Ne tehdään yhdeksi helvetin kanssa, ”heitetään” yhteen. Tämän sanan merkitys on siinä, että nämä kaksi turmio- ja kaaosvaltaa murretaan nyt lopullisesti eikä niillä ole enää mitään otetta kehenkään. On hyvä muistaa, että kuolema ei ole ystävä vaan vihollinen, jonka Jeesus voittaa ja kukistaa. Ja tämä tapahtuu kaikkein viimeisimpänä.

”Sitten seuraa kaiken päätös, kun hän luovuttaa kuninkuuden Jumalalle, Isälle, kukistettuaan kaiken vallan, mahdin ja voiman. Kristuksen on näet määrä hallita, kunnes hän on saattanut kaikki vihollisensa jalkojensa alle. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.” (1. Kor. 15:24–26)

=> Edelliseen lukuun => Sisällysluetteloon => Seuraavaan lukuun