Kirje Sardeksen seurakunnalle


”Sardeksen seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo hän, jolla on Jumalan seitsemän henkeä ja seitsemän tähteä: ’Minä tiedän sinun tekosi. Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut. Herää ja vahvista sitä, mikä vielä on jäljellä, sitä, mikä jo oli kuolemaisillaan. Olen havainnut, että tekosi eivät täytä minun Jumalani vaatimusta. Muista, kuinka kuulit sanan ja otit sen vastaan, tarkkaa sitä ja tee parannus. Ellet ole hereillä, minä tulen kuin varas, yllätän sinut hetkellä, jota et aavista. ’Muutamia sinulla sentään on Sardeksessa, jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan. He saavat käyskennellä minun seurassani valkeissa vaatteissa; he ovat sen arvoisia. Se, joka voittaa, saa ylleen valkeat vaatteet, enkä minä pyyhi hänen nimeään elämän kirjasta, vaan tunnustan hänet omakseni Isäni ja hänen enkeliensä edessä. ’Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille.” (Ilm. 3:1–6)


Nimellinen usko

Sardeksen seurakunnalle Jeesus ilmaisee, että hänellä on Jumalan seitsemän henkeä, ja hänen hallussaan on seitsemän tähteä eli seitsemän seurakunnan enkelit. Kaiken tämän Jeesus sanoo hengellisesti kuolleelle tai kuolemaisillaan olevalle seurakunnalle, joka on täynnä luopumusta. Sardeksen seurakunnan ihmiset olivat menettäneet Jumalan Hengen. Jeesus tuntuu aivan kuin ilmaisevan, että Jumalan Hengen voi saada kääntymällä hänen puoleensa. Ja vain hänen hallinnassaan ovat seurakunnat johtajineen. Ilman häntä he eivät voi saada aikaan mitään. Näkökulma on ikään kuin ulkopuolisen. Jeesus ei ole seurakunnan sisällä vaan sen ulkopuolella. Seurakunta on luopunut.

Seurakuntalaisilla oli uskovan nimi, toisin sanoen he kutsuivat itseään uskoviksi, mutta eivät todellisuudessa enää olleet sitä. He olivat kuolleet hengellisesti ja menettäneet pelastuksen. Joukossa oli myös joitakuita, jotka olivat ”kuolemaisillaan” eli hoippuivat jossain pelastuksen ja pelastuksesta osattomuuden rajamailla. Vain muutama harva ei ollut luopunut. Vain he saavat osakseen iankaikkisen elämän.

Miten Sardeksen seurakunnan ihmiset olivat luopuneet uskostaan? Hehän kuitenkin pitivät itseään uskovina ja varmaan aidosti luulivat sellaisia olevansa. Myös muut kutsuivat heitä uskoviksi. Jeesus ei näin tehnyt. ”Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut.” (Ilm. 3:1, KR38).

Tilannetta selventää se, mitä Jeesus sanoo aivan aluksi: ”Minä tiedän sinun tekosi...” Heidän tekonsa olivat saaneet aikaan sen, että he olivat kuolleita. He olivat alkaneet elää synnissä. Siksi Jeesus sanoo:
    ”Olen havainnut, että tekosi eivät täytä minun Jumalani vaatimusta.” (Ilm. 3:2)
Sama käy ilmi siitä, mitä Jeesus sanoo muutamasta harvasta yksilöstä, jotka eivät olleet luopuneet:
    ”Sinulla on Sardeessa muutamia harvoja nimiä, jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan, ja he saavat käyskennellä minun kanssani valkeissa vaatteissa, sillä he ovat siihen arvolliset.” (Ilm. 3:4)
Ne pari hassua kaveria, jotka eivät olleet luopuneet, eivät olleet Jeesuksen mukaan ”tahranneet vaatteitaan”. He olivat eläneet Jumalan sanan mukaisella tavalla eivätkä olleet heittäytyneet syntielämään. Tietenkin myös he, niin kuin kaikki muutkin ihmiset, voivat pelastua vain armosta, koska kaikki ovat syntisiä. Jeesus ei kuitenkaan viittaa tässä siihen yleiseen syntisyyteen, joka meillä kaikilla on luonnostaan, ja johon langettuamme pyydämme syntejämme anteeksi häneltä. Kyse on ihmisen tekemästä valinnasta sen suhteen, miten hän elää ja mitä hän pitää oikeana ja vääränä.

Varmasti sardeslaisten mielestä ne, jotka kehottivat heitä parannukseen, olivat tuomitsevia, lakihenkisiä ja ahdasmielisiä, oikeita fariseuksia. Varmaankin he mielellään käyttivät väärin Jeesuksen omia sanoja ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi” (Matt. 7:1) oman syntielämänsä arvostelijoita kohtaan. Jeesus kuitenkin sanoo suoraan: ”Sinä olet kuollut!” (Ilm. 3:1). Jeesus pyyhkii heidän nimensä pois elämän kirjasta (Ilm. 3:4–5).

Uskova ihminen voi luopua monella tavalla. Jotkut voivat mennä ”yli sen, mikä on kirjoitettu” (1. Kor. 4:6, KR38) kuten ”superapostolit” Efesossa. Jotkut voivat eksyä harhaoppeihin kuten nikolaiitat Pergamonissa. Jotkut voivat luopua Jumalan luomista järjestyksistä kuten Iisebelin hännystelijät Tyatirassa. Jotkut voivat omaksua laimennetun kristinuskon kuten kaikki Laodikeassa (kuten myöhemmin tulemme näkemään). Mutta ihminen voi luopua myös alkamalla elää synnissä kuten Sardeksessa tehtiin.
    ”Muista siis, mitä olet saanut ja kuullut, ja ota siitä vaari ja tee parannus. Jos et valvo, niin minä tulen kuin varas, etkä sinä tiedä, millä hetkellä minä sinun päällesi tulen.” (Ilm. 3:3)
Jeesus käskee yksikantaan tekemään parannuksen! Hän ei anna opetusta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Sardeksessa kyllä tiedettiin, mitä Raamattu opettaa. Siitä tämä ei ollut kiinni. He kuitenkin sivuuttivat tai selittelivät pois sen, mitä sana selkeästi opettaa Jumalan tahdosta, oikeasta ja väärästä elämästä. Jeesus käskee yksiselitteisesti heitä palaamaan Raamatun sanaan (siihen ’mitä olet saanut ja kuullut’) ja tekemään parannuksen. Jos näin ei käy, hän tulee yllättäen ”kuin varas” eikä hän tule armahtajana vaan kostajana ja tuomarina. Heidän käy huonosti.
    ”Joka voittaa, se näin puetaan valkeihin vaatteisiin, enkä minä pyyhi pois hänen nimeänsä elämän kirjasta, ja minä olen tunnustava hänen nimensä Isäni edessä ja hänen enkeliensä edessä.” (Ilm. 3:5)
Käy ilmi, että Jumala voi pyyhkiä jonkun ihmisen nimen pois elämän kirjasta. Kerran pelastettu ei siis ole aina pelastettu. Samoin kuin Jeesus voi tunnustaa jonkun ihmisen omakseen Isänsä edessä viimeisellä tuomiolla, hän voi myös olla tunnustamatta. Vain se, joka ”loppuun asti noudattaa minun tahtoani” (Ilm. 2:26), perii iankaikkisen pelastuksen. Ei siis riitä, että on kerran tullut uskoon ja tehnyt parannuksen. Uskon ja kilvoituksen tulee koskea koko elämää.

Sillä ei ole mitään merkitystä, jos ihminen on joskus takavuosina ollut palavasti uskossa ja väkevästi mukana Herran työssä. Ainoa merkittävä asia on se, mikä on hänen tilansa tänään. Sardeslaisetkin olivat tulleet aidosti uskoon, ottaneet sanan vastaan, ja kaikki oli ollut heillä kunnossa. Näin Jeesus todistaa. Luopumus oli tapahtunut myöhemmässä vaiheessa. Ja mikä merkittävää: sardeslaiset aidosti pitivät itseään uskovina ja pelastettuina! Kyse ei siis ollut siitä, että olisi tietoisesti käännetty selkä Jeesukselle, vaan ihmisten usko ja elämäntapa olivat tulleet toisenlaiseksi.

”Sinulla on nimi, että elät.” Ihminen voi aivan hyvin pitää itseään uskovana ja olla tässä asiassa täysin vilpitön. Hän voi luulla olevansa uskossa ja pelastunut. Hän voi luulla, että hänellä on kaikki hyvin suhteessa Jumalaan, vaikka hän on menossa helvettiin.

Sardekselle tyypillisen luopumuksen näkee usein siinä, että Jumalaan uskotaan aivan niin kuin kaikki muutkin, mutta ollaan erittäin välinpitämättömiä sen suhteen, mikä on oikein ja mikä väärin, ja millaista elämää vietetään. Esimerkiksi sellainen parikymppinen tyyppi, joka käy yhtenä iltana kristillisen opiskelijajärjestön tilaisuuksissa ja toisena iltana opiskelijabileissä, heijastaa juurikin Sardekselle tyypillistä luopumusta. Uskotaan normaalisti, mutta eletään toisin kuin tämä usko edellyttäisi.

Meidän on tiedostettava nyky-Suomessa paremmin, että emme voi pitää ketään sen perusteella uudestisyntyneenä ja pelastettuna, mitä hengellisiä asioita hän puuhaa. Hän voi aivan hyvin rukoilla, lukea Raamattua, osallistua hengellisiin tilaisuuksiin ja jopa olla mukana kristillisessä palvelutyössä. Hänellä on se nimi, että hän elää, mutta hän voi olla kuollut. Sardeksen seurakuntakin pyöritti aivan normaalia hengellistä toimintaa, piti normaalisti tilaisuuksia, rukoili normaalisti rukouksia, luki normaalisti Raamattua, piti normaalisti opetuksia ja puheita. Ja silti paria poikkeusta lukuun ottamatta he olivat menettäneet pelastuksensa. He olivat kuolleita.
    ”Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän on kaukana minusta.” (Mark. 7:6)
Vaikka seurakuntaan tulisikin joku ulkopuolinen aidosti uskova saarnaaja, ei hänen sanomaansa otettaisi vastaan. Hän olisi ihmisille vain viihdyttäjä tai perinteiden ylläpitäjä. Sardeksen seurakunnankokoukset ovat todennäköisesti olleet samankaltaisia kuin Hesekielin aikana Israelissa (tai nykyisin Suomessa):
    ”Ihminen, sinun maanmiehesi puhuvat sinusta seinänvierillä ja talojen ovilla ja sanovat toisilleen: ’Mennään kuulemaan, millainen sanoma Herralta nyt on tullut.’ He tulevat miehissä luoksesi, istuvat edessäsi, niin kuin kansani kuuluu tehdä, ja kuuntelevat sinun puhettasi. Sen mukaisesti he eivät kuitenkaan elä. Heidän suunsa on täynnä valhetta, heidän sydämensä on keinottelun ja voiton lumoissa. Sinä olet heille vain kuin lemmenlaulujen laulaja, kaunisääninen ja taitavasti soittava viihdyttäjä. He kuuntelevat puhettasi mutta eivät elä sen mukaan.” (Hes. 33:30–32)
Meidänkin aikanamme kristillisissä piireissä liikkuu monenlaisia ihmisiä, jotka voivat aivan hyvin sanoa uskovansa Jumalaan ja aidosti myös luulla olevansa uskossa, mutta todellisuudessa eivät sitä ole, koska he eivät ole nöyrtyneet Jumalan edessä. He eivät ole tulleet syntisiksi ja siten armoa tarvitseviksi. Heidät tunnistaa siitä, että jos joku yrittää häiritä heidän ”rauhaansa” kehottamalla parannukseen tai puhumalla Jumalan tuomiosta, he väistävät tuon sanoman syyttämällä sanojaa tuomitsevaksi ja lakihenkiseksi. ”Minun jumalani on rakkauden jumala. Ei hän tuomitse.”, sanoo suvaitsevainen. ”Armostahan me pelastumme. Laki vain karkottaa ihmisiä.”, sanoo antinomisti.
    ”Suullaan he puhuvat sinusta, mutta heidän sydämensä on sinusta kaukana.” (Jer. 12:2)
Monenlaisia uskojahan on olemassa, myös kristillisiä uskoja tai uskoja kristilliseen Jumalaan. Mutta vain yhdenlainen usko on oikea ja pelastava: Raamatun mukainen usko. Mutta onko ihmisen usko Raamatun mukainen vai hänen itse muotoilemansa? ”Kuinka kukaan voi tuomita toisen uskoa?!”, on paljastava toteamus, koska näin sanova ihminen tosiasiallisesti tulee tunnustaneeksi, että hänen mukaansa jokaisella on oma tapansa uskoa Jumalaan, ja että jokaisen tapa uskoa on yhtä hyvä. Hän ei kuitenkaan voisi olla enempää väärässä.

Kun Saatana kiusasi Jeesusta autiomaassa, hän käytti väärin Jumalan sanaa (Matt. 4:1–11). Saatanan sitaatit Raamatusta olivat Psalmeista, joka on kaikista Raamatun kirjoista tunteellisin ja rakkaudentäyteisin. Kaikki Jeesuksen vastaukset Saatanalle olivat sen sijaan peräisin 5. Mooseksen kirjasta, joka on hyvin teknisluonteinen, oikein lakien laki, Deuteronomium. Tilanne on hieman samanlainen kuin jos joku vastaisi tunteelliseen rakkausrunoon siteeraamalla puhelinluetteloa.

Jeesus osoitti, että rakkaus voi viedä harhaan, tai väärä käsitys rakkaudesta, joka on muotoiltu tunteiden eikä Jumalan sanan kokonaisuuden perusteella. Ihminen on syntiinlankeemuksen turmelema sekä järjen että tunteiden alueella eivätkä kumpikaan näistä anna siten itsessään oikeaa kuvaa Jumalasta ja hänen totuuksistaan. Vain kun Raamattua luetaan Pyhän Hengen ohjauksessa nöyrtyen sanan alle, ihminen pääsee oikeaan käsitykseen hengellisistä asioista.

Jos joku, joka ei ole luonteeltaan ensisijaisesti tunneihminen, kokee alemmuutta seurakunnassa, jossa tunteikas ylistys on pääosassa, on Jeesuksen esimerkki vapauttava. Olennaista uskossa ei ole tunne (joskaan ei myös järki), vaan asenne Jumalan ja hänen sanansa edessä. Hyvinkin teknisluonteinen, jopa mekaaninen tapa lähestyä Jumalaa voi olla oikea, jos ihmisen asenne ja suhde Jumalaan on oikea. Sinun ei tarvitse muuttaa persoonallisuuttasi joksikin toiseksi. Mutta sinun täytyy nöyrtyä Jumalan edessä ja taivuttaa sydämesi ja ajatuksesi Jumalan sanan mukaisiksi.


Koettelu ja parannus

On erittäin tärkeää painaa mieleen Jeesuksen viesti sardeslaisille: ”Sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut.” Tämä sana on tärkeä ensinnäkin siksi, ettemme pettäisi itseämme ja laiminlöisi valvomistamme. Meidän on kysyttävä itseltämme: Onko meidän suhteemme Jumalaan oikea ja kunnossa? Onko meille väliä sillä, mikä on Jumalan tahto elämässämme? Olemmeko edelleen nöyrtyneinä Jumalan edessä? Onko hän edelleen tärkein elämässämme? Näitä kysymyksiä Raamattu kehottaa meitä esittämään itsellemme:
    ”Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa. Pankaa itsenne koetteelle.” (2. Kor. 13:5)

    ”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” (Ps. 139:23)
Toiseksi tämän tosiasian sisäistäminen on tärkeää siksi, ettemme antaisi minkään uskon harjoitukseen ulkoisesti liittyvän seikan johtaa meitä pitämään ketään sen perusteella uudestisyntyneenä. Jokin seurakunta, herätysliike tai kristillinen järjestö voi olla täynnä sinänsä aivan normaaleja hengellisiä toimintoja ja tilaisuuksia. Se voi käyttää kristillisiä sanontoja. Mutta se voi olla hengellisesti kuollut. Tämä on Sardeksen vavahduttava (ja varoittava) esimerkki.
    ”On tullut tuomion aika, ja tuomio alkaa Jumalan huoneesta. Mutta jos se alkaa meistä, mikä onkaan niiden loppu, jotka eivät taivu uskomaan Jumalan evankeliumia? Jos vanhurskas pelastuu vaivoin, miten käykään jumalattoman ja syntisen!” (1. Piet. 4:17–18)
Mutta jos joku herää sydämessään ja palaa uskoon, Jeesus ottaa hänet takaisin ja antaa anteeksi hänen syntinsä. Jokaiselle katuvalle on aina armo tarjolla. Raamattu sanoo:
    ”Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.” (Jes. 55:7)

    ”Jos kansani, jonka olen ottanut omakseni, nöyrtyy ja rukoilee, kääntyy minun puoleeni ja hylkää pahat tiensä, niin minä kuulen sitä taivaaseen, annan sen synnit anteeksi.” (2. Aik. 7:14)
Luopumukseen ei saa kuitenkaan koskaan suhtautua kevyesti, sillä vaikka luopumuksesta voi palata, siitä ei yleensä kuitenkaan enää nousta. Yleensä on jo valittu oma tie. Tyypillistä on, ettei enää kysytä eikä etsitä Jumalan tahtoa vaan eletään niin kuin itsestä tuntuu hyvältä, erityisesti seksuaalisella alueella.
    ”Minä hävitän ne... jotka ovat luopuneet Herrasta, jotka eivät etsi Herraa eivätkä kysy hänen tahtoaan.” (Sef. 1:5–6)

    ”Ne, jotka luopuvat sinusta, hukkuvat. Sinä tuhoat kaikki, jotka haureudessa hylkäävät sinut.” (Ps. 73:27)
Kun omana aikanamme omassa maassamme on joutunut katsomaan yhteiskunnan maallistumista, kristillisten seurakuntien liberalisoitumista ja uskovien laimentumista, synnyttää se lannistuneen tunteen: ”Onko mitään tehtävissä?” Psalmin 11 kirjoittaja tuskailee tätä aivan samaa:
    ”Kun peruspylväät murretaan maahan, mitä voi vanhurskas tehdä?” (Ps. 11:3, KR33)
Vastaavasti profeetta Elia sanoi:
    ”Minä olen kiivailemalla kiivaillut Herran, Jumalan Sebaotin, puolesta. Sillä israelilaiset ovat hyljänneet sinun liittosi, hajottaneet sinun alttarisi ja tappaneet miekalla sinun profeettasi. Minä yksin olen jäänyt jäljelle, mutta minunkin henkeäni he väijyvät, ottaaksensa sen.” (1. Kun. 19:14)
Onko sinusta tuntunut joskus samalta kuin Eliasta, että olet ainoita harvoja, jotka enää pitävät kiinni Raamatun sanasta ja Jeesuksesta todistamisesta jumalattomille? Mitä siis vanhurskas voi tehdä, kun peruspylväät, kaikki Jumalan perustavimmatkin järjestykset murretaan maahan?

Hän voi rakentaa nuo pylväät uudelleen! Hän voi tehdä niistä entistä vahvemmat, paremmat ja kantavammat. Ei tarvitse vaipua epätoivoon. Ei tarvitse ajatella Elian tavoin, että on vanhan maailman viimeinen. Ei! Ole sinä uuden maailman ensimmäinen! Kun kaikki vanha on tuhkana, ole sinä se, josta käsin alkaa uusi maailma, uusien perustusten ja pylväiden rakentaminen.

Muista Aabrahamia. Hänen sukunsa ja isänsä Terah palvelivat sumerilaisten kuunjumalaa Uurin muinaisessa kaupungissa Mesopotamiassa. Mutta sitten Jumala puhui Aabrahamille: ”Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista” (1. Moos. 12:1, KR33). Muinainen maailma oli ajautunut kauas Nooan, vanhurskauden saarnaajan ajasta ja opista. Aabrahamista tuli uuden maailman ensimmäinen rakentaja, josta kasvoi kokonainen kansa, jonka Jumala otti omakseen, ja josta tuli maailmaan Messias, Jeesus, ihmiskunnan pelastaja. Jumala koetteli Aabrahamin monissa tulisissa pätseissä, mutta niistä voittajana selviydyttyään, hänestä tuli uskon esikuva kaikille, jotka koskaan myöhemmin kääntyvät Jumalan puoleen (Hepr. 11:17–19).


Nimen merkitys

Tämän pääasian lisäksi, jonka Jeesus viestii seurakunnalle, nousee Ilmestyskirjan tekstistä esiin toinenkin piirre. Nimittäin ”nimi” tuntuu olevan erityisen tärkeä termi Sardeksen lähetyskirjeessä. Valitettavasti tämä ei näy kovin hyvin vuoden 1992 käännöksessä, mutta vanhassa käännöksessä kylläkin.

Mitä Raamattu opettaa nimestä? Vanhassa Israelissa ihmisen nimi oli erittäin tärkeä asia. Jokainen lapselle annettu nimi merkitsi jotain, ja se merkitsi juuri sitä mitä vanhemmat halusivat lapsestaan sanoa. Meillä länsimaissa annetaan yleensä nimi vain sen perusteella, miten miellyttävältä se kuulostaa. Juutalaiset eivät tehneet niin.

Raamatusta näemme useista kohdista, miten Jumala antaa ihmiselle uuden nimen vanhan sijaan. Esimerkiksi Jumala antoi Abramille (”korkealle isälle”) nimen Aabraham (”kansojen paljouden isä”) (1. Moos. 17:5). Aiemmin Abram oli ollut kyllä arvostettu henkilö, joten ”korkea isä” sopi jossain määrin hänelle, mutta vasta Jumalan lupauksen myötä hänestä tuli ”kansojen paljouden isä”. Jumala siis teki jotain Abramille, minkä seurauksena hänestä tuli ikään kuin uusi mies. Hän sai uuden nimen.

Jaakobin nimen Jumala muutti Israeliksi. ”Jaakob” merkitsi petturia. Jumala kuitenkin antoi hänelle uuden identiteetin ja uuden nimen ”Israel”, joka merkitsi ”Jumala taistelee”.
    ”Mies kysyi häneltä: ’Mikä sinun nimesi on?’ Hän vastasi: ’Jaakob.’ Silloin mies sanoi: ’Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut.” (1. Moos. 32:29)
Jeesus antoi Simonille nimen Keefas (Pietari) (Mark. 3:16). Simon tarkoitti ”rukousten kuuleminen” tai laajemmin ilmaistuna ”Jumala kuulee rukoukset”. Simon oli todennäköisesti vanhempiensa rukousvastaus. Ehkä he olivat pitkään odottaneet ja rukoilleet lasta ja lopulta saaneet hänet. Tämän sinänsä hyvän nimen lisäksi Jeesus kuitenkin antoi Simonille nimen Pietari (Petros), joka on kreikkalainen käännös arameankielisestä sanasta Keefas. Se tarkoittaa kalliota. Pietari tuli olemaan perustavassa asemassa Herran työssä evankeliumin alkaessa levitä Jeesuksen kuoleman jälkeen. Pergamonin seurakunnalle Jeesus sanoi:
    ”Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.” (Ilm. 2:17).
Nimi, jota ei tiedä (Jeesuksen lisäksi) kukaan muu kuin sen saaja, merkitsee erityistä suhdetta Jeesukseen. Jeesus antaa tälle ihmiselle uuden identiteetin ja uuden elämän, iankaikkisen elämän. Tämä nimen ”salaisuus” kuvaa erityislaatuisuutta. Jeesus ei anna ”massanimeä”. Ihmisen ja Jeesuksen välille syntyy erityislaatuinen henkilökohtainen suhde. Filadelfian seurakunnalle Jeesus sanoi:
    ”Minä kirjoitan häneen Jumalani nimen ja Jumalani kaupungin nimen, uuden Jerusalemin, joka laskeutuu taivaasta Jumalani luota, ja oman uuden nimeni.” (Ilm. 3:12)
Nimen kirjoittaminen johonkin paikkaan tai esineeseen merkitsee yleensä sen osoittamista, kenelle tämä kuuluu, kenen omaisuutta se on. Moni esimerkiksi kirjoittaa ostamaansa kirjaan oman nimensä. Lapset saattavat kirjoittaa nimensä piirustuksiinsa tai leluihinsa. Kun Jeesus kirjoittaa johonkin ihmiseen oman nimensä, tarkoittaa se sitä, että tämä ihminen kuuluu Jeesukselle. Jeesus ei kuitenkaan kirjoita häneen pelkästään omaa nimeään vaan Jumalan nimen ja Taivaan kaupungin nimen sen merkiksi, että tämä ihminen kuuluu ikuisesti Jumalalle ja on osallinen pelastuksesta.

Lisäksi on huomattava, että Jeesus ei kirjoita ihmiseen vain omaa nimeään vaan oman uuden nimensä. Emme tietenkään tiedä, mikä tuo uusi nimi on, emmekä sitä, mitä se merkitsee. Jeesuksen nykyinen nimi tarkoittaa ”Jumala pelastaa”. Taivaassa, uudessa Jerusalemissa, ei enää tarvita lupausta pelastuksesta, koska pelastus on siellä jo todellisuutta. Ehkä siksi Jeesuksen ”vanhaa” nimeä ei kirjoiteta enää ihmiseen toistamiseen vaan Jeesuksen uusi nimi, joka kenties tulee olemaan jotain niin paljon enemmän ja niin paljon mahtavampaa, että emme sitä vielä käsittäisi. Siksi lienee hyvä, että emme tiedä sitä vielä. Meille riittää Jeesuksen nykyinen suurenmoinen nimi ”Jumala pelastaa”.


Tiivistetysti Sardeksessa
  • Seurakuntalaiset nimellisesti uskovia, mutta todellisuudessa pelastuksesta osattomia
  • Sardeksessa oli luovuttu nimenomaan syntielämän myötä
  • Jeesus kehottaa tekemään parannuksen ja palaamaan entiseen, vanhaan hyvään sanomaan
  • Jeesus ei pyyhi pois voittajien nimiä elämän kirjasta (päinvastoin kuin sardeslaisten nimet) vaan tunnustaa heidän nimensä Isän ja enkelien edessä (vrt. Mark. 8:38)
  • ”Nimi” tuntuu olevan keskeinen ja tärkeä termi Sardeen kirjeessä

=> Edelliseen lukuun => Sisällysluetteloon => Seuraavaan lukuun