Ilmestyskirja 4–5 – Taivaallisia näkyjä

Neljännessä luvussa alkaa uusi jakso Ilmestyskirjassa. Kolmessa ensimmäisessä luvussa Jeesus on puhunut seitsemälle seurakunnalle ja sitä kautta kaikille ihmisille kaikkina aikoina. Tämän jälkeen hän kutsuu Johannesta katsomaan näkyä taivaasta, jossa Jumala hallitsee. Taivasnäyn kautta Johannekselle näytetään paitsi asioita Jumalasta itsestään ja hänen luonteestaan myös tärkeitä hengellisiä periaatteita.

Taivasnäyllä on lisäksi syvällinen henkilökohtainen merkitys. Johannes viruu kurjassa vankilassaan Patmoksella. Hän kärsii ja on tuskissaan. Mutta yhtäkkiä hänet temmataan Hengessä niin valtaviin näkyihin, että ne vievät hänet pois fyysisistä kärsimyksistä Jumalan kirkkauteen. Vaikka Johanneksen näkyjen sisältö on toki tärkein, myös tämä hänen henkilökohtainen kokemuksensa voi opettaa meitä. Jos kärsimyksistämme huolimatta elämme Hengessä, ei elämämme valu toivottomuuteen, vaan voimme katsella Jumalan todellisuutta Hengen silmin.

”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” (2. Kor. 4:16–18)

Meidän ei tarvitse myöskään pelätä tulevia ahdinkoja, Antikristusta tai pedon merkkiä, koska tiedämme, että Jeesus on voittaja ja hän on Pyhässä Hengessä aina omiensa kanssa. Jeesuksessa on aina valoisa tulevaisuus, tapahtui ympärillä mitä tahansa.


Ovi avoinna taivaaseen

”Sitten näin tämän: taivaan ovi oli auki, ja kuului sama ääni, jonka olin edellisellä kerralla kuullut - kuin olisi torveen puhallettu. Se sanoi minulle: ’Nouse tänne! Minä näytän sinulle, mitä tämän jälkeen on tapahtuva.’ Siinä samassa olin Hengen vallassa.” (Ilm. 4:1–2a)

Johannes kuulee saman äänen, jonka oli kuullut ilmestyksen alussa:

”Herran päivänä Henki valtasi minut, ja minä kuulin takaani kovan äänen, kuin olisi torveen puhallettu. Ääni sanoi: ’Kirjoita, mitä näet” (Ilm. 1:10–11)

Ääni on Jeesuksen. Se on kova ja äänekäs. Johannes sanoo sen muistuttavan torveen puhaltamista. Metallitorvesta lähtee erittäin voimakas ääni, joka vaatii huomiota. Samoin Jeesus vaatii huomiota niille asioille, joita hän seuraavaksi näyttää. Ne ovat erityisen tärkeitä.

Johannesta käsketään nousemaan taivaaseen. Käsky tuntuu mielettömältä kenelle tahansa! Se on samanlainen kuin kehotus hypätä kuuhun, toisin sanoen mahdoton tehtävä. Käskyn kuullessaan Johannes tuli kuitenkin välittömästi Hengen valtaamaksi. Siksi hän pystyi nousemaan taivaaseen. Mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista. Hieman samaan tapaan Jeesus käski Pietaria tulemaan luokseen vettä pitkin kävellen (Matt. 14:25–31). Kyseessä on täysin mahdoton tehtävä, joka on kuitenkin mahdollista uskolle. Tällaisten tapahtumien äärellä meidänkin on kysyttävä itseltämme: ”Katsommeko mahdottoman tuntuisia asioita inhimillisellä tavalla vai uskon silmälasien kautta?”

Ennen toista maailmansotaa tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta, että Israelin valtio voisi koskaan syntyä uudelleen ja juutalaiset palata luvattuun maahan. Se tuntui niin mahdottomalta, että moni teologi taipui tulkitsemaan asiasta puhuvia Raamatun kohtia uudelleen. Varhaisille kristityille oli täysin mahdoton ajatus, että kiivain ja julmin kristittyjen vainoaja Saulus Tarsoslainen voisi koskaan muuttua, eikä ainoastaan muuttua vaan sen lisäksi tulla kaikkein voimakkaimmaksi evankeliumin levittäjäksi. Meille voi tuntua täysin mahdottomalta, että Suomessa koskaan astuisi voimaan aborttien täyskielto lakiin kirjattuna. Niin vahvasti Saatana on saanut tässä asiassa maamme asukkaat sokaistua ja aivopestyä. Mutta mitä sanoo Jeesus: ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo!” (Mark. 9:23). Katsotaan asioita uskon kautta, joka ikään kuin näkee näkymättömän.


Valtaistuin taivaassa

”Näin, että taivaassa oli valtaistuin ja sillä valtaistuimella istui joku, joka loisti kuin jaspis ja karneoli. Valtaistuinta ympäröi sateenkaaren kaltainen smaragdinvärinen hohde.” (Ilm. 4:2b–3)

Taivaassa Johannes näkee Jumalan valtaistuimen, jota ympäröi Jumalan kirkkaus. Se, jolla on valtaistuin taivaassa, on kaikkien hallitsijoiden yläpuolella. Hän on korkein kuningas. Jumalan hallinnassa on koko maailmankaikkeus, sekä näkyvä että näkymätön maailma. Jumalan valtaistuin taivaassa merkitsee hänen kaikkivaltiuttaan ja kaikkitietävyyttään. Näky on samanlainen kuin Hesekielin näkemä kirjansa 1. luvussa. Johanneksen tavoin myös Hesekiel saa näkymän Jumalan taivaalliseen todellisuuteen.

Kirkkaus on Jumalan kunnian ja vallan näkyvä ilmenemismuoto. Se heijastaa myös Jumalan pyhyyttä, joka ei kuitenkaan tule edes näyssä esiin koko täyteydessään, koska ihminen ei sitä syntisenä kestäisi. Johannes sanoo Jumalan hahmon loistavan kuin jaspis ja karneoli, jotka ovat jalokiviä. Hiottuina ne heijastavat valoa. Jaspis on kirkas, kristallin ja hienon marmorin kaltainen, mutta karneoli on aina punainen. Tässä voi nähdä myös heijastuman Jumalan luonteenlaadusta. Kirkas jaspis kuvaa Jumalan pyhyyttä, kunniaa ja korkeutta. Punainen karneoli sen sijaan heijastaa hänen uhrautuvaa rakkauttaan luomiaan ihmisiä kohtaan.

Jumalan valtaistuinta ympäröi smaragdinvärinen hohde. Smaragdi on vihreä jalokivi, joka kuvastaa värillään arvokkuutta. Vihreää hohdetta, jonka Johannes näkee, ei varsinaisesti esiinny luonnossa, mutta ydinreaktioissa syntyvä ja ydinparistoissa käytetty plutonium hehkuu omaa radioaktiivisuuttaan. Ehkä voidaan ajatella, että myös Jumalan kirkkauden säteily on jotain itsessään riittävää. Se ei tarvitse ulkopuolelta tulevaa valoa, jota se sitten heijastaisi, vaan se itse on tuon valon lähde.


24 vanhinta

”Tämän valtaistuimen ympärillä oli kaksikymmentäneljä valtaistuinta, ja niillä istui kaksikymmentäneljä vanhinta, joilla oli yllään valkeat vaatteet ja päässään kultaseppele. Valtaistuimesta lähti salamoita ja kuin ukkosen jyly. Sen edessä oli seitsemän soihtua, Jumalan seitsemän henkeä, ja sen edessä oli myös ikään kuin lasinen, kristallin tavoin kimmeltävä meri.” (Ilm. 4:4–6a)

Jumalan valtaistuin ei ole ainoa valtaistuin taivaassa vaan sen ympärillä on 24 pienempää valtaistuinta. Niiden voi ajatella kuvaavan alihallitsijoita, joiden kautta korkein kuningas hallitsee. Jumalan hengellinen hallintavalta on toteutunut erityisesti hänen tekemiensä liittojen kautta, joita hän on solminut ihmisten kanssa. Vanhan liiton perustus ovat Israelin 12 kantaisää, ja uuden liiton perustus ovat Kristuksen 12 apostolia. Vanha liitto ja uusi liitto yhdistyvät Jumalan ympärillä saumattomaksi kokonaisuudeksi, 24 valtaistuimeksi.

Vanhimmilla, jotka istuvat 24 valtaistuimella, on päällään valkeat vaatteet ja päässään kultaseppele. Kultaseppele heijastaa sitä hallintavaltaa, jonka Jumala on heille antanut. Valkeat vaatteet taas kuvaavat sitä, että hekin itsessään ovat vain syntisiä ihmisiä, jotka ovat pelastuneet armosta ja saaneet ylleen Kristuksen lahjavanhurskauden, joka on puettu heidän ylleen kuin valkea vaate.

Valtaistuimelta lähtevät salamat ja ukkosen jyly kuvaavat Jumalan vanhurskasta vihaa ja kiivautta. Jumala on kaikkea muuta kuin taivaassa istuskeleva kiltti setä. Hän on kiivas majesteetti, joka kostaa vihollisilleen ja rankaisee rikkomuksista. Hänen kanssaan ei ole leikkimistä. Jos et suostu hänen ehtoihinsa, hän lyö sinua vihassaan ja surmaa sinut. Tätä puolta Jumalasta ei moni haluaisi tunnustaa, mutta Raamattu opettaa sitä.

Jumalan edessä on myös seitsemän soihtua, joiden sanotaan olevan Jumalan seitsemän henkeä. Tämä voi ihmetyttää ensi alkuun, sillä tiedämme, että kolmiyhteisellä Jumalalla on vain yksi Pyhä Henki. Miksi siis nyt yhtäkkiä Jumalan henkiä onkin seitsemän? Seitsemän on Raamatussa täydellisyyden ja loppuunsaattamisen luku. Esimerkiksi luodessaan maailman Jumala lepäsi, saattoi työnsä päätökseen seitsemäntenä päivänä. Vanhan liiton temppelissä ja sitä edeltäneessä liitonmajassa oli seitsenhaarainen kynttiläjalka, menora, jossa paloi aina seitsemän liekkiä Jumalan Pyhän Hengen läsnäolon vertauskuvana. Menora taottiin yhdestä kappaleesta niin, ettei sen kukkakoristeita kiinnitetty siihen mitenkään vaan ne olivat samaa kappaletta kuin lampunjalka (2. Moos. 25:31). Samoin Pyhä Henki on yksi, mutta hän on ”seitsenhaarainen”, mikä kuvaa Pyhän Hengen täydellisyyttä ja hänen tuomansa siunauksen kaikenkattavuutta. Pyhä Henki tulee myös täydellisesti saattamaan loppuun sen työn, jota Kristus lähetti hänet maailmaan tekemään: evankeliumi tulee saavuttamaan kaikki kansat ja kaikki kielet. Sitten tulee loppu (Matt. 24:14).

Jumalan edessä on myös lasinen, kristallin tavoin kimmeltävä meri. Tätä on joskus selitetty ”kansojen mereksi” tai taivaan rajattomuuden ilmentymäksi. Selitykset eivät mielestäni ole oikeita. On huomioitava, että Johanneksen ilmestys perustuu hyvin suurelta osin Vanhaan testamenttiin ja sen käyttämät kuvat nousevat järjestäen Vanhan testamentin teksteistä. Monenlaisia meriähän esiintyy Vanhassa testamentissa. Mutta mistä löydämme nimenomaan Jumalan edessä olevan meren? Temppelistä!

”[Salomo] teki myös meren, valetun, kymmentä kyynärää leveän reunasta reunaan, ympäriinsä pyöreän ja viittä kyynärää korkean; ja kolmenkymmenen kyynärän pituinen mittanuora ulottui sen ympäri. … Se oli kämmenen paksuinen, ja sen reuna oli maljan reunan kaltainen, puhjenneen liljan muotoinen; se veti kaksituhatta bat-mittaa.” (1. Kun. 7:23,26, KR33)

Temppelin meri eli suuri allas, jonka Salomo teetti, oli pappien peseytymistä varten (2. Aik. 4:6). Jumalan edessä oleva meri on niiden puhdistumiseksi, jotka Jumalan edessä palvelevat häntä. Tässä kohdin meri on puhdistumisen ja puhtauden symboli. Tätä tosiasiaa vain vahvistaa se, että Johannes sanoo meren olleen kuin lasia ja kimmeltäneen kuin kristalli. Kyseessä on puhtauden meri.


Neljä olentoa

”Valtaistuimen edessä ja ympärillä oli neljä olentoa, jotka sekä edestä että takaa olivat täynnä välkehtiviä silmiä. Yksi muistutti leijonaa, toinen nuorta härkää, kolmannella oli kuin ihmiskasvot, ja neljäs näytti lentävältä kotkalta. Näillä neljällä olennolla oli kullakin kuusi siipeä, jotka olivat molemmilta puolin täynnä välkehtiviä silmiä.” (Ilm. 4:6b–8a)

Valtaistuimen ympärillä Johannes näkee neljä olentoa, joista yksi muistuttaa leijonaa, toinen härkää, kolmas ihmistä ja neljäs kotkaa. Myös tämän kuvan tapaamme Vanhasta testamentista Hesekielin näystä, jossa hän Johanneksen tavoin näkee Jumalan kirkkauden (Hes. 1:10, 10:14). Olennot ovat Jumalan sanansaattajia. Kuitenkin päinvastoin kuin Hesekielin näyssä, nyt Ilmestyskirjassa olennot kutsuvat esiin neljä ratsastajaa, jotka toteuttavat Jumalan tehtäviä ja tuomioita maailmassa Karitsan ylösnousemuksen jälkeen. Nämä Johanneksen näkemät neljä olentoa ovat siis uuden liiton sanansaattajia.

Mitä puolia uuden liiton sanomasta, evankeliumista, kuvaavat leijona, härkä, ihminen ja kotka? Leijona on kuninkuuden symboli. Uuden liiton välimies, Jeesus, on Juudan sukukunnan leijona. Hän on kuningasten kuningas, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän on Vanhan testamentin kirjoitusten lupaama Messias, Israelin todellinen hengellinen kuningas, jota kansa on pitkään odottanut. Juuri Matteuksen evankeliumissa Jeesuksen olemuksesta painotetaan tätä puolta: Jeesus on kuningas.

Härkä taas on työjuhta, uskollinen ja vahva palvelija. Härän tavoin Jeesus tuli tavallisten ihmisten tavallisen arjen keskelle ja halusi palvella heitä. Jeesus halusi auttaa ihmisiä, parantaa ja vapauttaa pahojen henkien vallasta. ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” (Mark. 10:45). Härkä oli myös vanhassa Israelissa sovitusuhrina uhrattava eläin, jonka uhraaminen lepytti Jumalan vihan. Tämänkin Jeesus tuli tekemään ihmisten hyväksi. Nimenomaan Markuksen evankeliumissa Jeesuksen olemuksesta painotetaan tätä: Jeesus on palvelija.

Kolmannella olennolla on ihmisen kasvot. Tämä kuvaa sitä, että Jumala on ilmoittanut itsensä käyttämällä itsestään ihmisenkaltaista, antropomorfista kieltä. Jumala on puhunut ihmisille ihmisten tavoin. Siksi Jumalasta voidaan puhua. Jumala sanoo esimerkiksi kohottavansa kätensä jotakin kansaa vastaan. Jumalalla ei ole tietenkään fyysistä kättä, sillä Jumala on henki, mutta Jumala puhuu näin, jotta ihminen voisi ymmärtää häntä. Muutoin Jumala olisi liian paljon käsityskykymme yläpuolella. Myös Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi, otti ihmisen muodon, koki ihmisen tunteita ja eli ihmisen elämän, kuitenkin ilman syntiä (Hepr. 4:15). Nimenomaan Luukkaan evankeliumissa Jeesuksesta painotetaan tätä puolta: Jeesus on ihminen.

Kotka on kaikista taivaan linnuista voimakkain ja mahtavin. Sillä ei ole vihollisia. Se on suurin. Se on taivaan kuningas. Jo hyvin varhain kotka on esitetty jumalallisuuden ja jumalisen voiman symbolina. Jeesus on Jumala itse. Hän on kaikkivaltias ja tulee tuomitsemaan maailman viimeisellä tuomiolla. Hän ja Isä ovat yhtä. ”Hän on tosi Jumala ja iankaikkinen elämä.” (1. Joh. 5:20). Jopa epäilevä Tuomas joutui tunnustamaan lopulta tämän: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” (Joh. 20:28). Johanneksen evankeliumissa painotetaan Jeesuksesta erityisesti tätä: Jeesus on Jumala.

Neljä olentoa Jumalan valtaistuimen ympärillä ovat uuden liiton sanansaattajia, jotka julistavat Jeesusta Kristusta. Ne kuvaavat neljää evankelistaa: Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. Heistä jokainen välitti oikean kuvan Jeesuksesta painottaen eri puolia Jeesuksen olemuksesta ja persoonasta:

• Matteus-leijona: Jeesus kuningas
• Markus-härkä: Jeesus palvelija
• Luukas-ihminen: Jeesus ihminen
• Johannes-kotka: Jeesus Jumala

Neljän olennon siivet olivat täynnä välkehtiviä silmiä. Ne symbolisoivat jumalallista kaikkitietävyyttä ja kaikkinäkevyyttä. Evankeliumit ovat syntyneet Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta, Jumalan kaikkinäkevässä ylivalvonnassa. Ne kertovat virheettömästi sen, minkä Pyhä Henki on niihin hyväksi nähnyt kirjoituttaa.


Ylistys taivaassa

”Taukoamatta, päivin öin, nuo olennot lausuvat: - Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias! Hän oli, hän on ja hän on tuleva. Aina kun olennot ylistävät, kunnioittavat ja kiittävät häntä, joka istuu valtaistuimellaan ja joka elää aina ja ikuisesti, nuo kaksikymmentäneljä vanhinta heittäytyvät maahan hänen valtaistuimensa eteen ja osoittavat hänelle kunnioitustaan - hänelle, joka elää aina ja ikuisesti. He asettavat seppeleensä valtaistuimen eteen ja lausuvat: - Herra, meidän Jumalamme! Sinä olet arvollinen saamaan ylistyksen, kunnian ja vallan, sillä sinä olet luonut kaiken. Kaikki, mikä on olemassa, on sinun tahdostasi luotu.” (Ilm. 4:8b–11)

Taivaassa on käynnissä jatkuva ylistys. Jumalaa ja hänen kunniaansa korotetaan. Hän on ainoa, joka on todellisesti sen arvoinen. Maallisia sankareita monet ylistävät, mutta he eivät todellisesti ole sen arvoisia, koska jokainen ihminen, paraskin, on syntinen, synnin kauttaaltaan turmelema. Vain Jumala on todellisen ylistyksen arvoinen ilman varauksia.

Jumalan sanotaan ensinnäkin olevan pyhä. Käsite ”pyhä” voi joskus hämmentää eikä monikaan löydä sille välttämättä omasta mielestään tarkkaa merkitystä. Se liittyy yleisissä mielikuvissa lähinnä johonkin arvokkaaseen ja erityiseen. Raamatussa pyhä tarkoittaa kirjaimellisesti erotettua, ja se on tätä neljässä eri merkityksessä.

Ensinnäkin pyhä on jotain, mikä on erotettu epäpyhästä, saastaisesta. Tässä merkityksessä pyhä tarkoittaa puhdasta sekä moraalisesti, hengellisesti että luonteenlaatuun liittyen. Myös fyysinen puhtaus on pyhyyttä epäpyhän ja saastaisen vastakohtana. Moraalinen pyhyys on oikeamielisyyttä, hengellinen pyhyys oikeaoppisuutta ja luonteenlaadun pyhyys sisäistä integriteettiä, jossa ihmisen ulkoinen ja sisäinen maailma ovat samoja. Pyhitys merkitsee tämän pyhyyden lisääntymistä uskovassa.

Toiseksi pyhä on jotain, mikä on erotettu Jumalaa ja hänen palvelemistaan varten. Vanhassa testamentissa esimerkiksi leeviläiset erotettiin Jumalan palvelukseen ja aaronilaiset pappeuteen. Myös profeetat erotettiin Jumalan palvelukseen. Uudessa testamentissa kaikki Jeesukseen uskovat on tehty ja erotettu Jumalan papeiksi (Ilm. 1:6). Uskovia kehotetaan myös antamaan koko elämänsä Jumalalle pyhitetyksi uhriksi:

”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa” (Room. 12:1–2)

Kolmanneksi pyhä on jotain, mikä on erotettu maailmasta ja on osallinen Jumalan olemuksesta. Uskovia kutsutaan Uudessa testamentissa paitsi ”veljiksi” myös ”pyhiksi”. Joka on tullut uskoon ja tehnyt parannuksen, on erotettu maailmasta ja irrotettu pahan vallasta. Hän on pyhä. Uudestisyntymisessä ihminen pääsee salatulla tavalla osalliseksi Jumalan pyhyydestä. Tämä pyhyys on Jeesuksen täydellisyyttä ja kuuliaisuutta, jotka puetaan valkean vaatteen tavoin uskovan ylle. Ihminen saa lahjaksi Jeesuksen vanhurskauden ja pyhyyden.

Neljäs pyhyyden muoto on Jumalan pyhyys, joka on ainutlaatuista. ”Ei kukaan ole pyhä niin kuin Herra” (1. Sam. 2:2). Pyhä Jumala on olemukseltaan täysin erilainen kuin hänen luomakuntansa. Jumala on eräässä mielessä erotettu kaikesta luodusta ja on tälle vastakkainen. Kristinusko ei opeta monismia, jossa maailma ja jumaluus ovat yhtä, vaan Jumalan ja maailman erillisyyttä toisistaan. Jumalan pyhyys, jota taivaan ylistäjät tuovat esiin, on myös täydellisyyttä, erillisyyttä kaikesta vajaasta ja epätäydellisestä. Jumalassa ei ole pienintäkään virhettä. Hän ei myöskään erehdy koskaan eikä koskaan tee mitään väärää. Hän on aina oikeassa. Ei ole myöskään asioita, joihin hän ei kykene, vaan hän on kaikkivaltias.

Taivaan ylistyksessä Jumalasta sanotaan myös, että hän oli, hän on ja hän on tuleva. Tämä tarkoittaa ensinnäkin, että Jumala on ajan yläpuolella. Hän on samanaikainen kaikkien ajanhetkien suhteen. Siksi hän samaan aikaan sekä oli että on ja tulee olemaan. Jumala myös elää aina ja ikuisesti. Hän on iankaikkinen, aina ollut ja aina oleva. Hän on ainoa tosiolevainen, itse olemassaolon perusta. Hän oli ennen kuin aika syntyi, ja hän myös tulee olemaan, kun aika päättyy eikä sitä enää ole.

Jumalaa sanotaan ylistyksessä myös kaikkivaltiaaksi. Jotkut mielestään muka nokkelat ihmiset ovat pyrkineet torjumaan ajatuksen Jumalan kaikkivaltiudesta heittämällä ilmaan kysymyksen: ”Voiko Jumala luoda niin ison kiven, ettei hän itsekään jaksa sitä nostaa?” Kyse on klassisesta yrityksestä horjuttaa jumalauskoa, mutta vain yritykseksi se jää eikä sillä pystytä osoittamaan kaikkivaltiutta mitenkään mahdottomaksi.

Olennainen kysymys ”Jumala ja kivi” -ongelmaa ratkaistaessa on seuraava: ”Voiko loogisesti ristiriitaisia asioita olla olemassa vai ei?” Jos voi olla, niin ensin Jumala luo niin suuren kiven, ettei hän voi sitä nostaa, ja sitten hän nostaa sen. Tai Jumala luo itselleen kiven luomisen jälkeen lisää voimia ja sitten nostaa kiven. Jumala on siis kaikkivaltias, koska määritelmän mukaan loogisesti ristiriitaiset asiat ovat mahdollisia.

Jos taas ajatellaan, että loogisesti ristiriitaisia asioita ei voi olla olemassa, niin silloin ei voi myöskään olla sellaista kiveä, jota olento, joka voi nostaa mitä tahansa, ei voi nostaa. Kivi itsessään on määritelmän mukaan mahdoton ja siten sellaista ei voi olla olemassa. Jumala on siis edelleen kaikkivaltias, sillä määritelmän mukaan mitään sellaista ei voi olla olemassa, johon nähden kaikkivaltiaalla ei ole valtaa.

Koska kaikkivaltiudessa ei ole mitään loogisesti mahdotonta, ei ole myöskään mitään syytä epäillä Jumalaa kaikkivaltiaana Luojana tällä perusteella.


Jumalan kirja

”Minä näin, että valtaistuimella istuvan oikeassa kädessä oli kirjakäärö. Se oli kirjoitettu täyteen molemmin puolin ja sinetöity seitsemällä sinetillä. Ja minä näin mahtavan enkelin, joka kuulutti kovalla äänellä: ’Kuka on arvollinen avaamaan kirjan ja murtamaan sen sinetit?’ Mutta ei ollut ketään, ei taivaassa, ei maan päällä eikä maan alla, joka olisi kyennyt avaamaan kirjan tai edes katsomaan siihen.” (Ilm. 5:1–3)

Jumalan kirja on suljettu seitsemänkertaisesti. Kukaan ei pysty avaamaan sitä eikä sen sanomaa. Kykenemättömiä ovat yhtä hyvin enkelit taivaassa, ihmiset maan päällä kuin kuolleet ”maan alla”, alisessa maailmassa. Jumalan majesteettisuus ja pyhyys loistavat kirjasta niin, ettei kukaan voi edes katsoa siihen.

”Jokainen profeetan näky on teille kuin sinetöity kirjakäärö. Jos se ojennetaan lukutaitoiselle ja sanotaan: ’Lue tämä’, hän vastaa: ’En voi, kun se on suljettu ja sinetöity.’ Jos taas käärö annetaan lukutaidottomalle ja sanotaan hänelle: ’Lue tämä’, hän vastaa: ’Enhän minä osaa lukea.’” (Jes. 29:11–12)

Luonnostaan Jumalan sana ei avaudu, koska ihminen ei syntisenä halua suostua sen alle. Jumalan sanan ymmärtämisessä ei ole kyse älyllisistä kyvyistä. Silloin, kun Jumalan sana avautuu, sen ymmärtää yhtä hyvin älykäs kuin yksinkertainenkin ihminen.

”Kun sinun sanasi avautuu, se valaisee, tyhmäkin saa siitä ymmärrystä.” (Ps. 119:130)

Ja toisaalta, silloin kun Jumalan sana ei avaudu, sitä ei ymmärrä sen paremmin älykäs kuin yksinkertainenkaan. Erittäin älykkäät saksalaiset liberaaliteologit 1800- ja 1900-luvuilla, jotka tutkivat ammatikseen Raamattua yliopistolla, eivät nähneet esimerkiksi evankeliumeista niiden kaikkein ilmeisintä ja keskeisintä piirrettä: historiallista Jeesusta ja sovitusta.

”Miksi te ette ymmärrä minun puhettani? Siksi, että te ette siedä kuunnella, mitä minä sanon.” (Joh. 8:43)

Ihminen ei ymmärrä Raamatun sanaa, koska hän ei halua suostua sen alle, koska hän ei halua hyväksyä sitä, mitä siinä sanotaan. Jumalan sana osoittaa ihmisen syntiseksi, Jumalan tahtoa rikkoneeksi ja helvettiin joutuvaksi. Ihminen ei haluaisi, että näin olisi.

Mutta Jumalan sanan hyväksymättömyys ja siten ymmärtämättömyys ei ole vain liberaalieksegeettien tai itseään hyvänä pitävien ihmisten ongelma. Myös Raamattuun periaatteessa sitoutuvien kristittyjen keskuudessa esiintyy aivan vastaavaa. Aina silloin, kun Jumalan sana haastaa tai vaatii meiltä jotain, on kiusaus selitellä pois sen sanoma. Esimerkiksi moni ei halua hyväksyä sitä ilmeistä tosiasiaa Raamatusta, että uskovaksi tunnustautuminen uskosta osattomien ihmisten edessä on välttämätön osa pelastavaa uskoa. Raamattu sanoo:

”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sillä sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10:9–10)

Pelastuksessa on siis kaksi osatekijää: sydämen usko ja suun tunnustus. Se, jolla on vain sydämen usko, mutta joka ei ole tunnustanut olevansa uskossa, ei ole pelastettu. Pelastukseen vaaditaan molemmat.

Jotkut selittelevät tämän tarkoittavan kastetta, mutta on ilmeistä, että siinä ei puhuta kasteesta mitään. Tuon Roomalaiskirjeen sanan ilmeisintä piirrettä ei ymmärretä, koska sitä ei haluta hyväksyä. Siksi sen selitellään tarkoittavan jotain muuta kuin mitä siinä suoraan sanotaan.

”Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa. Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:32–33)

”Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa.” (Mark. 8:38)

Näissä evankeliumeiden kohdissa puhutaan täsmälleen samasta kuin Roomalaiskirjeen tekstissä eli uskovaksi tunnustautumisesta. On kuitenkin tärkeää huomata, että Raamatussa ei puhuta mitään seurakunnan keskellä tapahtuvasta uskon tunnustamisesta vaan uskovaiseksi tunnustautumisesta ”uskottoman ja syntisen” väen keskellä, uskosta osattomien ihmisten edessä!

Jeesus sanoo:

”Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä nähkö. Sillä paatunut on tämän kansan sydän, vain vaivoin he kuulevat korvillaan ja silmänsä he ovat ummistaneet, jotta he eivät silmillään näkisi, eivät korvillaan kuulisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.” (Matt. 13:14–15, sit. Jes. 6:9–10)

Vaikka ihmiset kuulevat Jumalan sanaa, he eivät silti sitä ymmärrä. Vaikka he näkevät Jumalan ihmetekoja, he eivät näe niissä Jumalan toimintaa. Miksi? Koska he eivät halua suostua siihen, mitä Jumalan sanassa sanotaan eivätkä halua hyväksyä Jumalan vaikuttamia ihmeitä ja merkkejä.

”Kun Jeesus sitten oli jäänyt yksin kahdentoista opetuslapsensa ja muiden seuralaistensa kanssa, nämä kyselivät häneltä, mitä vertaukset tarkoittivat. Hän sanoi heille: ’Teille on uskottu Jumalan valtakunnan salaisuus, mutta nuo ulkopuoliset kuulevat kaiken vain vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä huomaisi, jotta he kuullessaankaan eivät kuulisi eivätkä ymmärtäisi, eivät kääntyisi eivätkä saisi anteeksi.’” (Mark. 4:10–12)

Nämä sanat lukiessaan voi herätä kysymys: ”Miksi Jeesus ei selittänyt vertauksiaan kaikille? Eikö hän haluakaan kaikkien pelastuvan ja saavan syntinsä anteeksi?” Syy on kuitenkin ilmeinen. Hän tuli pelastamaan ne, jotka nöyrtyvät hänen edessään ja suostuvat Jumalan sanan alle, mutta hän tuli paaduttamaan ne, jotka eivät tähän suostu. Sama sana on toisille pelastukseksi ja toisille paatumiseksi riippuen siitä, miten ihmiset suhtautuvat Jeesukseen ja Jumalan sanaan. Jumalan sana jää sinetöidyksi sille, joka torjuu Jeesuksen ja Jumalan sanan opetukset.


Jumalan Karitsa

”Minä itkin katkerasti, kun ei löytynyt ketään, joka olisi ollut arvollinen avaamaan kirjan tai katsomaan siihen. Mutta yksi vanhimmista sanoi minulle: ’Älä itke. Juudan heimon leijona, Daavidin juuriverso, on saanut voiton! Hän avaa kirjan ja murtaa kaikki seitsemän sinettiä.’ Ja minä näin, että valtaistuimen ja neljän olennon edessä vanhinten keskellä seisoi karitsa. Se oli kuin teurastettu, ja sillä oli seitsemän sarvea ja seitsemän silmää - ne Jumalan seitsemän henkeä, jotka on lähetetty kaikkialle maailmaan. Se astui lähemmäs ja otti kirjan valtaistuimella istuvan oikeasta kädestä.” (Ilm. 5:4–7)

Johannes itki. Hän ymmärsi, ettei koko ihmiskunnalla ole toivoa. Jumalan kirjan pyhyys loistaa niin, ettei kukaan kestä sen edessä. Se on kuin aurinko, jota ei voi katsoa suoraan vähänkään pitempään sokeutumatta. Kaikki ihmiset ovat tehneet syntiä, ovat kelvottomia eivätkä voi lähestyä pyhää Jumalaa. Kaikkia odottaa vain rangaistus ja tuomio.

”Ei ole ketään, joka tekee, mikä hyvää on. Herra katsoo taivaasta ihmislapsiin nähdäksensä, onko ketään ymmärtäväistä, ketään, joka etsii Jumalaa. Mutta kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvää on, ei yhden yhtäkään.” (Ps. 14:1–3, KR33)

”Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:22–23)

Mutta kuitenkin samaan aikaan Johannes tajuaa, että ilman tuota kirjaa kenelläkään ei ole elämää. Jonkun on voitava lähestyä Jumalaa. Yksi vanhimmista tuo lohduttavan viestin: ”Älä itke. Juudan heimon leijona, Daavidin juuriverso, on saanut voiton!” Jeesus on elänyt täydellisen synnittömän elämän. Hän on antanut itsensä uhriksi ja voittanut kuoleman heräämällä kuolleista eloon. Hän voi ainoana lähestyä Jumalaa.

Johannes näkee valtaistuimen edessä karitsan, joka on teurastettu mutta elossa. Karitsa oli vanhassa liitossa teuraseläin, joka uhrattiin syntien sovitukseksi. Kun Jeesus kuvataan teurastettuna karitsana, sillä viestitään, että hän on todellinen Jumalalle kelvollinen uhri syntien sovitukseksi.

Tämän lisäksi Jeesuksesta sanotaan, että hän on voittanut. Mitä hän on voittanut? Kenet hän on voittanut? Hän on ensinnäkin voittanut kilvoituksen syntiä vastaan. Perkele houkutti häntä luopumaan sovitustyöstään ensinnäkin autiomaassa (Matt. 4:1–11), toiseksi Pietarin kautta (Mark. 8:31–33), kolmanneksi Getsemanessa (Matt. 26:39,42) ja neljänneksi ristillä (Matt. 27:40–43). Naulat eivät pitäneet Jeesusta ristillä vaan rakkaus ihmisiä kohtaan. Hän olisi voinut koska tahansa käyttää jumalallista voimaansa ja astua alas, jolloin kaikki olisivat nähneet, kuka hän oikein on. Mutta silloin ihmiskunnan synnit olisivat jääneet sovittamatta. Getsemanessakin hän sanoi:

”Luuletko, etten voisi pyytää apua Isältäni? Hän lähettäisi tänne heti kaksitoista legioonaa enkeleitä ja enemmänkin. Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, joiden mukaan näin täytyy tapahtua?” (Matt. 26:53–54)

Toiseksi Jeesus on voittanut kuoleman. Kuolema on Raamatussa paitsi tila, jonka valtaan ihminen voi joutua, myös turmiovalta ja voima. Kuoleman sanotaan olevan ”vihollisista viimeinen” (1. Kor. 15:26). Se on kirous, joka tuli maailmaan syntiinlankeemuksen takia (1. Moos. 2:17, 3:17). Osoituksena tämän taistelun lopputuloksesta on, ettei kuolema voinut pitää Jeesusta omanaan vaan Jeesus murskasi sen ja heräsi eloon kuolleista. Karitsa oli teurastettu mutta elossa.

Kolmanneksi Jeesus on voittanut Saatanan. Tätä voittoa julistaa erityisesti Ilmestyskirja (Ilm. 12:7–12). Ristin kuolemalla ja ylösnousemuksella Jeesus kukisti Saatanan vallan, jolla tämä orjuutti ihmiskunnan synnin vankilaan. Jeesus on ostanut omansa verellään synnin orjamarkkinoilta vapaaksi. Ja muidenkin vapauttamiseksi Jeesuksen vuodatetun veren hinta riittäisi, mutta he haluavat mieluummin jäädä synnin orjuuteen, Saatanan omiksi, kuin ottaa vastaan Jeesuksen tarjoaman vapahduksen. Lopullisesti Saatanan vallan Jeesus kuitenkin murskaa tullessaan takaisin toisen kerran, jolloin Saatana heitetään helvettiin eikä tämä voi siten enää johtaa kansoja harhaan ja kadotukseen.

Jeesuksesta sanotaan myös, että hän on ”Juudan leijona”. Mitä tämä arvoituksellinen ilmaisu tarkoittaa? Leijona on ensinnäkin kuninkuuden symboli. Se esiintyy useissa kuningaskuntien vaakunoissa. Juuda puolestaan on yksi Israelin 12 sukukunnasta. Tämän sukukunnan kautta Jumala lupasi lähettää Messiaan, Israelin todellisen hengellisen kuninkaan, joka antaa itsensä kansansa syntien sovitukseksi. Juudan leijona on Israelin Messias-kuningas.

”Juuda, sinä nuori leijona, saaliilta olet noussut, poikani. Hän on kyyristynyt, käynyt makuulle kuin leijona, kuin jalopeura. Kuka uskaltaa häntä häiritä? Ei siirry valtikka pois Juudalta, ei käskijän sauva hänen suvultaan. Hänen heimostaan on tuleva se, jolla on valta, häntä kansat tottelevat.” (1. Moos. 49:9–10)

Samoin Jeesuksesta sanotaan, että hän on ”Daavidin juuriverso”. Tämä tarkoittaa, että Jeesus syntyi Vanhan testamentin ennustusten mukaisesti Daavidin, Israelin suurimman kuninkaan sukulinjasta. Hänellä on todellinen oikeus Israelin kuningashuoneeseen. Jesajan profetia puhuu hänestä Iisain (Daavidin isän) kannosta nousevana versona (Jes. 11:1–5). Maallinen Daavidin valtakunta on tuhoutunut, mutta tästä ”jäännöksestä” on noussut hän, jota kansat tottelevat.

Teurastetulla karitsalla on Johanneksen näyssä seitsemän sarvea ja seitsemän silmää. Sarvi on Vanhassa testamentissa voiman ja vallan symboli. Seitsemän on puolestaan täydellisyyden luku. Karitsan seitsemän sarvea viittaavat Jeesuksen täydelliseen valtaan, kaikkivaltiuteen niin taivaassa kuin maan päällä. Seitsemän silmää puolestaan viittaavat Jeesuksen kaikkinäkevyyteen ja kaikkitietävyyteen. Häneltä ei ole mikään piilossa. Näiden sanotaan olevan Jumalan seitsemän henkeä kaikkialla maailmassa, mikä on osoituksena siitä, että Jeesus ja Pyhä Henki ovat yhtä. Jumala on kolmiyhteinen.

Jeesus on ainoa, joka voi lähestyä Jumalaa. Hän ottaa kirjakäärön valtaistuimella istuvan kädestä ja avaa sen sinetit. Vain Jeesuksen kautta voidaan lähestyä Jumalaa. Vain Jeesuksesta käsin avautuu Jumalan kirja, Raamattu. Hän on avain sen ymmärtämiseen. Vain hänelle nöyrtyen ja alistuen sitä voi ymmärtää oikein. Jumalan laki Raamatussa myös tuhoaisi meidät ilman Jeesuksen uhria ja hänen hankkimaansa sovitusta. Jeesuksen evankeliumi Raamatussa tuo meille todellisen vapautuksen ja anteeksiantamuksen synnistä. Sen kautta meillä on elämä Jumalan yhteydessä.


Ylistys Jeesukselle

”Kun Karitsa otti kirjan, ne neljä olentoa ja kaksikymmentäneljä vanhinta heittäytyivät hänen eteensä. Vanhimmilla oli kaikilla harppu ja kultamalja täynnä uhrisavua, pyhien rukouksia. He lauloivat uuden laulun: - Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan ja avaamaan sen sinetit, sillä sinut on teurastettu, olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmisiä kaikista heimoista, kaikista kielistä, kansoista ja maista. Olet tehnyt heistä kuningassuvun, meidän Jumalamme pappeja; he tulevat hallitsemaan maan päällä.” (Ilm. 5:8–10)

Jeesus otti kirjan valtaistuimella istuvan kädestä. Siinä samassa olennot ja vanhimmat heittäytyivät hänen eteensä. He tajusivat, että tästä henkilöstä he olivat kaikki puhuneet. 12 kantaisää (Vanha testamentti), neljä olentoa (evankeliumit) ja 12 apostolia (muu Uusi testamentti) olivat puhuneet tästä Jeesuksesta. Vain tämä Jeesus voi avata Jumalan kirjan. Vain hänestä käsin sitä voi ymmärtää. Vain hänessä se saa täyttymyksensä. Koko Raamattu puhuu Jeesuksesta. Hän on siellä kaikessa keskuksessa ja häneen se kaikessa viittaa.

Johannes näkee taivaallisen jumalanpalveluksen, jonka useat elementit nousevat Vanhan liiton jumalanpalveluksesta. Vanhimpien kädessä on ensinnäkin harppu, joka oli temppelipalveluksessa keskeisin ylistyssoitin. Daavidin asettaessa erilaisia palveluryhmiä tulevaa temppeliä varten, oli yhtenä erityisenä palvelutehtävänä ylistys. Asafin, Hemanin ja Jedutunin (ja heidän jälkeläistensä) ainoana tehtävänä oli ylistää Jumalaa. Ylistys oli tavattoman keskeisessä osassa vanhan liiton jumalanpalveluksessa ja Uuden testamentin mukaan sen tulisi olla sitä myös uuden liiton jumalanpalveluksessa, seurakunnankokouksessa (1. Tim. 2:8, Hepr. 2:12).

Joku voi sanoa, että kaikki hengellinen, mitä tehdään tai puhutaan, on Jumalan ylistystä. Joku toinen puolestaan voi sanoa, että ylistystä on jonkin tekstin lukeminen tai jonkin virren laulaminen messussa. Mistään tällaisesta ei kuitenkaan ole kysymys siinä ylistyksessä, jota Raamattu tarkoittaa. Raamatun ylistys on ylistystä hurmoksessa!

”Daavid ja temppelipalveluksen johtajat määräsivät Asafin, Hemanin ja Jedutunin jälkeläisten tehtäväksi ylistää Jumalaa pyhässä hurmoksessa säestäen lauluaan lyyralla, harpulla ja symbaaleilla.” (1. Aik. 25:1)

Toiseksi Johannes näkee vanhimpien kädessä kultaisen maljan, jossa on suitsutusta. Se merkitsee uskovien rukouksia. Vanhan liiton jumalanpalveluksessa Herran edessä tuli olla aina suitsutusta (2. Moos. 30:1–9) sen merkkinä, että kansa rukoilee lakkaamatta Herraansa. Taivasnäyssä Jeesusta ei siis vain palvota (kumarrus) vaan myös rukoillaan (suitsutus) ja ylistetään (harput).

Vanhimpien ylistyksessä sanotaan, että Jeesus on ostanut verellään ihmiset kaikista kansoista, heimoista ja kielistä. Käy ensinnäkin ilmi, että pelastuneita tulee olemaan kaikista kansoista, heimoista ja kielistä. Voi kuitenkin ihmetyttää, mitä tarkoittaa, että Jeesus on ”ostanut ihmiset verellään”. Kyseessä on yksi Raamatun sovitusta tarkoittavista vertauskuvista. Ihmisten ostaminen viittaa orjakauppaan, jota antiikissa harjoitettiin. Jokainen ihminen on syntynyt synnin orjuuteen. Saatana on orjuuttanut koko ihmiskunnan ja kaikki ihmiset ovat luontaisesti matkalla helvettiin syntiensä tähden.

Mieti kaupankäyntitilannetta Jeesuksen ja Saatanan välillä. Ihmiset ovat Saatanan omaisuutta ja Jeesus kysyy hintaa heidän ostamisekseen. Niinpä Saatana ilmoittaa kauppasumman: se on Jeesuksen veri. Hän siis päästää orjat vapaaksi, jos hän saa surmata Jeesuksen. Jeesus suostuu tähän. Evankeliumit kertovat, että surmaamisen lisäksi Saatana pyrki myös saamaan Jeesuksen muutoin omakseen. Tätä hän yritti houkutellen Jeesusta syntiin autiomaassa (Matt. 4:1–11). Tätä hän yritti ristillä pilkkaajien kautta (Matt. 27:40–43). Ja tätä hän yritti yllyttämällä Juudaksen kavaltamaan Jeesuksen (Luuk. 22:1–6).

Saatana luuli voittaneensa kaupassa, kun Jeesus oli kuollut. Jeesus vuodatti verensä ristillä. Se valui maahan. Mutta tämä ei merkinnytkään hänen jäämistään kuoleman ja Saatanan omaksi. Jeesus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi. Hän murskasi Saatanan ja kuoleman vallan ylösnousemuksessaan. Jeesuksen verestä tekee äärettömän kallisarvoisen se hinta, joka sillä on. Sen arvo vastaa kaikkien maailman ihmisten hintaa synnin orjamarkkinoilla. Se myös maksoi Jumalan Pojan hengen.

”Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Älkää ruvetko ihmisten orjiksi!” (1. Kor. 7:23)

Lisäksi vanhimpien ylistyksessä sanotaan, että Jeesus on tehnyt kaikista uskovista pappeja. Vanhassa liitossa pappi oli uhripappi, joka toimitti syntiuhrin, ja joka toimi välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä. Nyt uudessa liitossa ei ole enää tämän kaltaista pappeutta. Jeesus on meidän ylipappimme, joka on toimittanut kertakaikkisen sovitusuhrin synneistä. Hän on nyt myös ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä (1. Tim. 2:5). Muita ei ole eikä saa olla. Jeesuksen tähden me kaikki voimme lähestyä suoraan Jumalaa (Hepr. 7:24–25, Ef. 3:12). Ei tarvita enää välittävää pappisluokkaa.

Vanhassa liitossa pappeuteen kuului sovituksen toimittamisen lisäksi myös muu palvelus jumalanpalveluksessa. Nyt kun Jeesus on tehnyt meistä kaikista pappeja, olemme kaikki sovituksen sanan julistajia, jotka voimme rukoilla ihmisten puolesta ja julistaa katuville synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä (Joh. 20:22–23). Jeesus on uskonut meille sovituksen viran (2. Kor. 5:18–20). Samoin pappeutemme tarkoittaa, että voimme kukin omien armolahjojemme mukaisesti palvella seurakuntaa. Ei siis ole enää niin kuin vanhassa liitossa, että jumalanpalvelusta toimittivat vain tietyt valitut viranhaltijat. Koska me kaikki olemme nyt pappeja, voimme kaikki tehdä niitä palvelutehtäviä, jotka Jumala on meille osoittanut.

On kuitenkin valitettavaa, että monissa kristillisissä piireissä on pystytetty uudelleen vanhan liiton kaltainen jumalanpalvelusjärjestys muotoineen ja virkoineen. Vaikka joitakin asioita vanhasta liitosta on säilynyt uuteen, on korkeakirkollisuus monessa suhteessa väärää paluuta vanhan liiton uskontoon, mikä on ilman muuta hengellisesti vahingollista.

Esimerkiksi kirkkovuoden noudattaminen on vanhan liiton tapa, samoin pääsiäispaasto. Vanhassa liitossa kalenterilla oli uskonnollinen asema, mutta Uudessa testamentissa ei opeteta missään kohdin kalenterin noudattamista. Siellä ei missään kohdin käsketä eikä suositella edes joulun tai pääsiäisen viettämistä.

”Joku pitää yhtä päivää toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia. Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma.” (Room. 14:5)

Monissa muissakin asioissa korkeakirkollisuus on väärää paluuta vanhaan liittoon, joka on jo lakannut. Esimerkiksi ehtoollisen tekeminen sakraalitoimitukseksi on paluuta vanhan liiton syntiuhriin. Ehtoollisessa käytetyn pöydän nimittäminen alttariksi on tätä samaa. Alttari kuului vanhan liiton temppelipalvelukseen. Nyt uudessa liitossa alttarimme on taivaassa. Sellaista ei enää saa pystyttää maan päälle. Sellainen on Kristuksen kertakaikkisen sovintouhrin turhaksi tekemistä. Raamattu sanoo:

”Hänen tarkoituksenaan ei ole antaa uhriaan toistuvasti, niin kuin tavallinen ylipappi kerran vuodessa vie kaikkeinpyhimpään verta, joka ei ole hänen omaansa. Muutoinhan Kristuksen olisi pitänyt kärsiä kuolema monet kerrat maailman luomisesta lähtien. Hän on kuitenkin tullut tähän maailmaan vain kerran, nyt aikojen lopulla, hävittääkseen synnin uhrillaan.” (Hepr. 9:25–26)

”Jokainen pappi seisoo joka päivä toimittamassa jumalanpalvelusta ja uhraa kerran toisensa jälkeen samat uhrit, jotka eivät milloinkaan voi poistaa syntejä. Kristus sitä vastoin on uhrannut yhden ainoan syntiuhrin ja asettunut pysyvästi istuimelleen Jumalan oikealle puolelle.” (Hepr. 10:11–12)

Alttarin päällä ”uhrattava” ehtoollinen messussa ei ole sitä, miten Raamattu mieltää ehtoollisen. Kristus istuu Isän oikealla puolella taivaassa. Hän tulee sieltä takaisin vasta aikojen lopulla tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Ei hän ”inkarnoidu” aina uudelleen ja uudelleen ehtoollisessa miljoonia kertoja eri puolilla maailmaa. Kristus on läsnä seurakuntansa keskuudessa Pyhässä Hengessä (Matt. 18:20) ja vahvistaa ehtoollisessa sitä kautta osallistuvien uskoa ja keskinäistä yhteyttä (1. Kor. 10:16–17).

Eikä korkeakirkollisuuden ”syntilista” pääty tähän. On paljon muutakin, missä se on väärää paluuta vanhan liiton uskontoon. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi jumalanpalvelusasut, kynttilät, suitsutukset, liturgiset laulut, rituaalit ja pappisvirka (uudessa liitossa ei ole enää virkapappeutta), jonka mukaisesti vain pappi saa esimerkiksi asettaa ehtoollisen.

Toki Jumala on uuden liiton seurakuntaankin asettanut järjestyksen, koska hän on järjestyksen Jumala, mutta se järjestys määräytyy Pyhän Hengen voiman ja Uuden testamentin opetusten perusteella eikä suinkaan minkään tradition mukaan. Uuden liiton seurakunnan kokouksen ei tule olla kaavamaisuuden ja muodollisuuden keskittymä vaan vapauden, sananjulistuksen ja ylistyksen paikka. Jeesus nimenomaisesti varoitti ”isien perinnäissäännöistä” (Mark. 7:8–9,13), kirkkoisien traditiosta.

”Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän on kaukana minusta. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä.” (Mark. 7:6–7)

Vielä viimeisenä vanhimmat sanovat, että Jeesukseen uskovat tulevat hallitsemaan maan päällä (Ilm. 5:10). Tätä ei moni ole tullut ajatelleeksi. Miten tämä voi olla mahdollista? Onhan selvää, että Jeesukseen uskovat ovat maailmassa ”vieraita ja muukalaisia”, ehdoton vähemmistö, jota usein vielä vainotaan. Maailma on Paholaisen vallassa, ja vain harvat pelastuvat (Matt. 7:14). Kaikki uskovien yritykset maailman hallintaan ovat historiassa surkeasti epäonnistuneet.

Mutta tässä kohdin ei puhutakaan seurakunnan ajasta vaan siitä ajasta, joka alkaa Jeesuksen tullessa takaisin ennen viimeistä tuomiota. Kyseessä on uskovien hallinta tuhatvuotisessa valtakunnassa, jonka Jeesus perustaa maan päälle tullessaan toisen kerran takaisin. Ilmestyskirja ei opeta, että viimeinen tuomio seuraisi välittömästi Jeesuksen toista tulemusta vaan näiden välissä on daavidilaisen valtakunnan konkreettinen uusi tulemus:

”Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?” (Apt. 1:6)

Tullessaan ensimmäisen kerran maan päälle Jeesus perusti hengellisen Jumalan valtakunnan. Mutta tullessaan toisen kerran takaisin hän perustaa maan päälle fyysisen valtakunnan (Ilm. 20:1–6). Siksi evankeliumeissa toisaalta sanotaan, että Jumalan valtakunta on jo tullut (Matt. 12:28), mutta toisaalta sanotaan, että se on vasta tulossa (Luuk. 21:31). ”Isä meidän” -rukouksessa Jeesus opetti uskovia rukoilemaan: ”Tulkoon sinun valtakuntasi”, tuhatvuotinen valtakuntasi, jossa hänen tahtonsa tapahtuu ”maan päällä niin kuin taivaassa” (Matt. 6:10).


Ylistys jatkuu

”Valtaistuimen, olentojen ja vanhinten ympärillä näin suuren joukon enkeleitä ja kuulin heidän äänensä. Heitä oli lukemattomia, kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta ja tuhat kertaa tuhat, ja he lausuivat kovalla äänellä: - Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan vallan, rikkauden, viisauden ja voiman, kunnian, kirkkauden ja ylistyksen. Ja minä kuulin, kuinka kaikki luodut taivaassa, maan päällä, maan alla ja meressä, kaikki mitä niissä on, lausuivat: - Hänen, joka istuu valtaistuimella, hänen ja Karitsan on ylistys, kunnia, kirkkaus ja mahti aina ja ikuisesti. Ne neljä olentoa sanoivat: ’Aamen’, ja vanhimmat heittäytyivät kasvoilleen ja osoittivat kunnioitustaan.” (Ilm. 5:11–14)

Jeesuksen ottaessa kirjan Isänsä kädestä myös kaikki taivaan enkelit liittyvät ylistykseen. Niitä on lukemattomia. Johannes mainitsee luvun, joka on 101 miljoonaa, mutta kyseessä lienee vain sen esiin tuominen, että enkeleitä on hirveät määrät, ainakin 101 miljoonaa, todennäköisesti vielä paljon enemmän. Niitä ei voi laskea.

Enkeleiden ylistyksessä mainitaan seitsemän asiaa, jotka Jeesus on arvollinen saamaan sen tähden, mitä hän on tehnyt. Nämä ovat valta, rikkaus, viisaus, voima, kunnia, kirkkaus ja ylistys. Näistä kolme mainitaan myös ”Isä meidän” -rukouksen lopussa: valta(kunta), voima ja kunnia. Mitä nämä kaikki tarkoittavat?

Valta tarkoittaa hallintavaltaa. Ylösnousemuksensa jälkeen ennen taivaaseen ottamista Jeesus sanoi: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” (Matt. 28:18). Tämä viittaa paitsi Jeesuksen kaikkivaltiuteen myös hallintavaltaan tällä hetkellä hengellisessä maailmassa. Samoin se viittaa Jeesuksen hallintaan tuhatvuotisessa valtakunnassa sekä tuomiovaltaan viimeisellä tuomiolla. ”Isä itse ei tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle.” (Joh. 5:22).

Rikkaus on omaisuuden runsautta. Jeesuksella oli kaikki taivaan aarteet ja loisto hänen ollessaan vielä ylhäällä Isän luona, mutta hän luopui niistä kaikista ja tuli tavalliseksi ihmiseksi maan päälle voidakseen saattaa ihmiset Jumalan luo. ”Hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.” (2. Kor. 8:9). Jeesus kuitenkin myös ”astui ylös korkeuteen, hän otti vankeja saaliikseen, hän antoi lahjoja ihmisille.” (Ef. 4:7, KR38).

Viisaus tarkoittaa toisaalta ymmärrystä, toisaalta taas syvällistä kaukonäköisyyttä. Näin myös Jeesus ymmärtää sekä kaikki asiat että kaikkia ihmisiä. Samaan tapaan kuin Jeesus on paitsi totuudellinen myös itse Totuus, on hän paitsi viisas myös itse Viisaus. Sananlaskuissa esitetään persoonallinen Viisaus, hokma, joka on Messias, Jeesus (Sananl. 8).

Valitettavasti Sananl. 8:22 on yksi niistä (onneksi harvoista) kohdista, jotka on käännetty väärin sekä vuoden 1933/38 että vuoden 1992 käännöksissä. Heprean sana ”qana” ei tarkoita luomista vaan omistamista. Kohta pitäisi kääntää: ”Herralla oli minut tiensä alussa, ennen (luomis)tekojaan.” (Sananl. 8:22, MS). Messias, Jeesus, ei ole luotu olento vaan hän on Jumala itse, joka on ollut olemassa Isänsä kanssa jo ennen maailman luomista.

Voima merkitsee kyvykkyyttä. Se, että Jeesuksen on voima, tarkoittaa hänen äärimmäistä kyvykkyyttään sekä sanoa että tehdä suuria. Jeesus on voimakkaampi kuin kaikki pahat henget, voimakkaampi kuin mikään mahti maailmankaikkeudessa. ”Hän, joka on teissä, on suurempi kuin se, joka on maailmassa.” (1. Joh. 4:4).

Kunnia on ominaisuus, joka on aina sidoksissa henkilöön. Vaikka jokin teko voi olla kunniallinen, se kuitenkin aina viittaa johonkuhun, joka on tämän kunniakkaan teon tehnyt. Kunnian antaminen merkitsee sen tunnustamista, että joku on arvostettava ja siksi hänelle kuuluu arvonanto. Jeesus, joka oli taivaassa osallinen Jumalan kunniasta, suostui maan päällä häpeään ja ihmisten pilkattavaksi, jotta meidän häpeämme voitaisiin ottaa pois. Sen tähden, mitä Jeesus teki, Isä on antanut hänelle suurimman mahdollisen kunnian:

”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra.’” (Fil. 2:6–11)

Kirkkaus hengellisessä merkityksessä liittyy erityisesti Jumalan ominaisuuksiin. Se on pyhyyden ja puhtauden ilmentymä. Kirkkaassa valossa kaikki tulee näkyviin. Sen edessä ei voi piilotella mitään. Näin ollen kirkkaus paljastaa totuuden, sen tilan, joka ihmisellä on. Ihminen ei kestä pyhän Jumalan edessä ilman sovittajaa ja välimiestä, Jeesusta.

Voima, kunnia ja kirkkaus (totuus) muodostavat tietyssä mielessä nykyisen maailman kulttuurillisen itseymmärryksen. On sanottu, että nykyisessä maailmassa on vain kolme kulttuuria. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa vallitsee syyllisyys-totuus-kulttuuri. Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa vaikuttaa pelko-voima-kulttuuri. Aasiassa on puolestaan vallalla häpeä-kunnia-kulttuuri.

Länsimaisia ihmisiä koskettaa erityisesti syyllisyys. Sen kanssa kamppaillaan joko siitä eroon pääsemiseksi tai sen kanssa sovintoon pääsemiseksi. Sen vastavoimana on totuus. Totuus vapauttaa syyllisyydestä. Tämän takia oikeudenkäynnit koskettavat erityisesti länsimaista mieltä ja niistä toivotaan aina oikeudenmukaista ratkaisua. Tämä ”vuorisaarnalainen” kulttuuri on kiistämättä kristinuskon pitkän vaikutuksen tulos. ”Kun myönnätte, sanokaa vain: ’Kyllä’, kun kiellätte, sanokaa: ’Ei.’ Enempi on pahasta.” (Matt. 5:37). Totuus on tärkeää.

Aasiassa ihmisiä hallitsee erityisesti häpeä. Sitä pyritään välttämään keinolla millä hyvänsä, ja kohteliaisuustavoilla pyritään varjelemaan myös toisten ihmisten kasvot. Sanat ovat Aasiassa halpoja. Aasialaiset voivat valehdella ilman syyllisyydentuntoa, mutta teot usein ratkaisevat. Suurrikollisten kasvot laitetaan usein lehtiin heidän saattamiseksi häpeään. Häpeää pyritään välttämään ja ratkaisemaan sen muodostama ongelma kunnialla, sen tavoittelulla ja arvostamisella.

Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa taas ihmisiä kahlitsee erityisesti pelko. Afrikassa pelätään paljon henkiä, Latinalaisessa Amerikassa rikollisia ja väkivaltaa. Pelkoon pyritään etsimään apua voimasta. Voimakkaat johtajat kuten poppamiehet tai vallankumousjohtajat ovat henkilöitä, joiden varaan lasketaan paljon. Myös kristinuskon tunkeutuessa Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan on paikallisten ihmisten huomio kiinnittynyt erityisesti Pyhän Hengen voimaan, ihmeisiin ja merkkeihin.

Nyt Jeesus on tuonut ratkaisun jokaisen kulttuurin kaipuuseen ja ongelmiin. Jeesus on kertakaikkisesti ratkaissut syyllisyyden ongelman, jonka hänen kirkkautensa paljastaa. Jumalan viha on kohdistunut häneen, jotta sen ei tarvitsisi kohdistua meihin. Hän on sijaisena kärsinyt sen rangaistuksen, joka kuuluisi meille. Hän on totuus, joka vapauttaa syyllisyydestä, ja korjaa Jumalan ja ihmisen rikkoontuneet välit. Jeesus myös peittää sen häpeän, joka ihmisellä on syntisyytensä takia. Hän lahjoittaa ihmiselle oman kunniansa, jonka jälkeen ihminen voi vapautuneesti katsoa Jumalaan. Jeesus suostui häpeään, jotta me saisimme kunnian. Samoin Jeesus, voittamalla Saatanan ja kaiken pahan vallan, vapauttaa ihmisen pelosta. Jeesus on voimakkain koko maailmassa. Kaikki muut vallat ja voimat joutuvat taipumaan ja kumartumaan hänen edessään.

Psalmissa 34 on Jumalan vastaus kaikille kulttuureille! Afrikkalainen tai latinalais-amerikkalainen, joka on tullut Jeesuksen omaksi, voi sanoa:

”Minä käännyin Herran puoleen, ja hän vastasi minulle. Hän vapautti minut kaikesta pelosta.” (Ps. 34:5)

Aasialainen, joka on tullut Jeesuksen omaksi, voi sanoa:

”Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä.” (Ps. 34:6)

Länsimainen ihminen, joka on tullut Jeesuksen omaksi, voi sanoa:

”Tässä on kurja (syyllinen), joka huusi, ja Herra kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen ahdistuksistansa.” (Ps. 34:7, KR33)

Ylistys, joka esitetään viimeisimpänä enkelien listassa, on sitä palvontaa ja kunnioitusta, jota luotu antaa Luojalleen. Johanneksen ilmestyksessä olennot, vanhimmat, enkelit ja lopulta koko luomakunta antavat ylistyksen Jeesukselle. Tämän he tekevät paitsi sen tähden, mitä Jeesus on tehnyt, myös sen tähden, mitä hän on. Kolmiyhteinen Jumala on ainoana ansainnut ylistyksen. Kukaan muu ei pohjimmiltaan ole sen arvoinen.

Ylistys on myös muualla Ilmestyskirjassa hyvin keskeisessä asemassa. Pelastuneet ihmiset ja taivaan joukot ylistävät Jumalaa. Siksi on hienoa, että varsinkin monessa uudemmassa seurakunnassa on paljon ylistystä, jossa Jumalalle saa ilmaista kaikki tunteensa ja kiitoksensa ja keskittyä hänen kohtaamiseensa. Jos huomiomme on vain omissa vaikeuksissamme ja ongelmissamme, elämämme väri muuttuu synkäksi, mutta kun huomion kääntää Jeesukseen, siihen mitä hän on ja mitä hän on tehnyt, elämän perspektiivi muuttuu toisenlaiseksi. Oman elämänsä voi nähdä suhteesta käsin Jeesukseen. Jeesuksessa on aina valoisa tulevaisuus. Tätä Johanneksen ilmestys julistaa.


=> Edelliseen lukuun => Sisällysluetteloon => Seuraavaan lukuun