Ilmestyskirja 6–7 – Jumalan tuomiot alkavat toteutua

Ilmestyskirjan kuudennessa luvussa kuvataan ensimmäistä kertaa tulevaisuuden tapahtumia konkreettisessa maailmanhistoriassa. Tämä piirre Ilmestyskirjassa kiehtoo monia, mutta on tärkeää muistaa, että kirjan perimmäinen tarkoitus ei ole ihmisten uteliaisuuden tai sensaationälän tyydyttäminen vaan uskovien vahvistaminen uskossa, jotta he voivat kestää sen kaiken, mitä tuleman pitää. Tulevaa maailmanhistoriaa tulee lähestyä siitä motiivista käsin, joka Jeesuksella on kertoa se meille. Hän sanoo: ”Pitäkää siis varanne. Minä olen ennalta ilmoittanut teille kaiken.” (Mark. 13:23). Jeesus on kertonut meille tämän kaiken ennalta, jotta osaisimme ja voisimme varautua siihen, mitä on tulossa. Tämä on armoa.


Neljä ensimmäistä sinettiä

”Minä näin, kuinka Karitsa avasi ensimmäisen seitsemästä sinetistä, ja kuulin yhden neljästä olennosta sanovan ukkosen tavoin jylisevällä äänellä: ’Tule!’ Ja siinä samassa näin valkoisen hevosen, ja sillä, joka istui hevosen selässä, oli jousi. Hänelle annettiin seppele, ja seppelöitynä voittajana hän lähti uusia voittoja kohti. Kun Karitsa avasi toisen sinetin, kuulin toisen olennon sanovan: ’Tule!’ Nyt tuli esiin toinen, tulipunainen hevonen. Sille, joka istui hevosen selässä, annettiin valta riistää rauha maan päältä ja panna ihmiset tappamaan toisiaan. Hänelle annettiin iso miekka. Kun Karitsa avasi kolmannen sinetin, kuulin kolmannen olennon sanovan: ’Tule!’ Siinä samassa näin mustan hevosen, ja sillä, joka istui hevosen selässä, oli kädessään vaaka. Minä kuulin äänen, joka tuntui tulevan noiden neljän olennon keskeltä, ja se sanoi: ’Mitta vehnää denaarilla, ohraa kolme mittaa. Öljyyn ja viiniin älä koske.’ Kun Karitsa avasi neljännen sinetin, kuulin neljännen olennon sanovan: ’Tule!’ Siinä samassa näin tuhkanharmaan hevosen. Se, joka istui hevosen selässä, oli nimeltään Kuolema, ja sen jäljessä tuli Tuonela. Ratsastajille annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin.” (Ilm. 6:1–8)

Kuudennen luvun tekstissä kuvataan kirjakäärö, jossa on seitsemän sinettiä, jotka ylösnoussut Jeesus avaa yksi kerrallaan. Kirjakäärön sinettien avaaminen kuvastaa Raamatun ennustusten toteutumista. Sen merkitys on vastaava kuin Sakarjan kirjan viidennessä luvussa kuvatun lentävän kirjakäärön, joka sisältää koko maailmaa koskevan kirouksen:

”Kun jälleen kohotin katseeni, näin kirjakäärön, joka lensi taivaalla. Enkeli kysyi minulta: ’Mitä näet?’ Minä vastasin: ’Näen lentävän kirjakäärön, joka on kaksikymmentä kyynärää pitkä ja kymmenen kyynärää paksu.’ Hän sanoi minulle: ’Se sisältää kirouksen, joka koskee koko maata. Ties kuinka kauan ovat varkaat jääneet rankaisematta, ja pitkään ovat jääneet rankaisematta myös ne, jotka vannovat väärin.’ Minä lähetän liikkeelle kirouksen, sanoo Herra Sebaot. Se menee varkaan taloon ja sen taloon, joka on vannonut väärin minun nimeeni. Kirous jää sinne asumaan ja tuhoaa koko talon, niin hirret kuin kivetkin.” (Sak. 5:1–4)

Profeetta Sakarja näkee suuren kirjakäärön taivaalla, joka on kymmenen metriä pitkä ja viisi metriä paksu. Sen koko kuvastaa ihmisten rikkomusten ja pahuuden paljoutta. Jumala, joka on olemuksensa perusteella täydellisen oikeudenmukainen, ei voi jättää yhtäkään rikosta rankaisematta. Maailman tulee saada se tuomio, joka sille kuuluu.

Jeesuksen avatessa kirjakäärön neljä ensimmäistä sinettiä maailmaan vapautuu erilaisia voimia. Tätä kuvastaa neljän ratsastajan ilmaantuminen, joista jokaisella on oma tehtävänsä suhteessa maailmaan ja sen ihmisiin. Jokainen ratsastaja ilmaantuu jonkin neljästä olennosta kutsumana. Näistä asioista Jeesus ennustaa jokaisessa evankeliumissa. Sinettien avautuessa maailmaan ilmaantuvat:

• Valkoinen hevonen – jousi, seppele, voittajana voittamaan, valloitus
• Tulipunainen hevonen – suuri miekka, sota, väkivalta
• Musta hevonen – vaaka, talous, nälänhätä
• Tuhkanharmaa hevonen – kuolema, jota seurasi tuonela

Valkoisen hevosen on joskus sanottu tarkoittavan evankeliumin voittokulkua koko maailmaan, jolloin ratsastaja olisi kenties Jeesus itse. Näin se eroaisi ratkaisevasti kolmesta seuraavasta ratsastajasta. En pidä tätä selitystä oikeana. Sinettien aukaiseminen toteuttaa kaikissa tapauksissa rankaisutuomioita ja kirouksia maailmalle. Evankeliumin eteneminen ei ole tällainen asia. Raamatussa evankeliumin leviäminen kaikkeen maailmaan ja lopun aikojen ahdistukset toteutuvat samanaikaisesti. Herätykset ja vainot kulkevat käsi kädessä. Valkoisen hevosen ilmaantuminen ei ole maailmalle eikä sen asukkaille hyvä asia. Tämän osoituksena on se, mitä Ilmestyskirjan teksti suoraan sanoo:

”Ratsastajille (siis kaikille, ei vain kolmelle) annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin.” (Ilm. 6:8)

Kaikille neljälle ratsastajalle annettiin valta tappaa ihmisiä kivuliaasti. Evankeliumin eteneminen kaikkialle maailmaan ei vain kertakaikkiaan sovi yhteen tämän kanssa, mitä teksti meille suoraan kertoo. Valkoisella hevosella ratsastava tuo maailmalle kirouksen, ei siunausta!

Mietitään, mitä valkoinen hevonen ja sen ratsastaja merkitsevät. Valkoinen hevonen on ensinnäkin kenraalin ratsu. Sellaisen selässä jokainen sotasankari on halunnut itsensä kuvauttaa. Se joka istuu valkoisen hevosen päällä, on sotaherra, johtaja. Hänellä on jousi taistelun symbolina ja seppele voiton symbolina. Hän lähti ”voittajana voittamaan”. Hän kulkee voitosta voittoon.

Ensimmäinen ratsastaja kuvastaa valloitusta ja valtion johtajuutta. Valloitussotien tarkoituksena on aina valtakunnan laajentaminen. Tällaisen voiman vapauttaminen maailmaan merkitsee aina vain suurempien ja voimakkaampien suurvaltojen ilmaantumista maailmankartalle. Myöhemmin Ilmestyskirjasta saamme tietää, että lopulta se johtaa maailmanlaajuisen Pedon valtakunnan syntymiseen, jonka johtaja saa valtansa suoraan Saatanalta.

Toisen ratsastajan hevonen on tulipunainen. Kyseessä on tulen ja veren väri, joka symbolisoi hävitystä, väkivaltaa ja verenvuodatusta. Ratsastajalla sanotaan olevan ”suuri miekka”. Tällä tarkoitetaan kahdella kädellä käytettävää miekkaa, joka on tavallista miekkaa suurempi ja siten tehokkaampi. Mutta toisaalta sitä käyttäessä ei voi pitää kilpeä toisessa kädessään. Kahden käden miekka onkin puhdas hyökkäysase. Sitä ei käytetä puolustautumiseen eikä perääntymiseen. Jos sitä käytetään, on seurauksena joko voitto tai kuolema.

Tämän voiman vapauttaminen merkitsee sotien, väkivallan ja hävityksen lisääntymistä maailmassa. ”Sille, joka istui hevosen selässä, annettiin valta riistää rauha maan päältä ja panna ihmiset tappamaan toisiaan.” (Ilm. 6:4). Toinen ratsastaja on yleisemminkin väkivallan tuoja. Sen ilmaantuminen merkitsee paitsi sotien myös yksityisten henkirikosten ja muun väkivallan lisääntymistä. Ydin on siinä, että se laittaa ”ihmiset tappamaan toisiaan”. Lieneekö myös aborttien yleistyminen maailmassa seurausta tämän ratsastajan ilmaantumisesta?

Kolmannen ratsastajan hevonen on musta. Musta on surun ja kuoleman väri, joka kuvastaa myös synkkyyttä ja toivottomuutta. Ratsastajalla on kädessään vaaka, jolla punnitaan ruokaa. Hänelle sanotaan: ”Mitta vehnää denaarilla, ohraa kolme mittaa. Öljyyn ja viiniin älä koske.” (Ilm. 6:6). Denaari oli rahayksikkö, jonka suuruus vastasi keskimäärin yhden päivän palkkaa. Mitaksi käännetty sana on kreikankielisessä tekstissä khoiniks, joka on noin litran suuruinen tilavuusmitta. Kun yksi denaari riittää yhteen khoiniks-mittaan vehnää, tarkoittaa se, että päiväpalkka riittää vain yhden henkilön yhden päivän ruokaan. Ruoka tulee kallistumaan suunnattomasti. Kun päiväpalkka riittää vain yhden henkilön päivän ruokaan, sillä ei hoideta mitään muuta elämistä eikä ruokita ketään muuta. Seurauksena on nälänhätä!

Kolmannen ratsastajan ilmaantuminen merkitsee nälänhätien lisääntymistä maailmassa. Niihin kuolee paljon ihmisiä. Nälänhätiä kuitenkin edeltää jonkinlainen talouden vinksahtaminen, koska ne ovat seurauksia suunnattomasta ruuan kallistumisesta. Ruuan hinnan jatkuva nousu on erityisesti oman aikamme ilmiö ja se on huolettanut monia asiantuntijoita. Nälänhädät ovat aina myös hieman kaksipiippuinen asia, sillä niiden vallitessa on yleensä niin, että toisilla on ruokaa ja toisilla ei. Ne ovat merkki ihmisten rakkaudettomuudesta ja itsekkyydestä, koska ne, joilla on rahaa ja ruokaa yli oman tarpeen, eivät auta niitä, joilla ei ole mitään. Nälänhädät ja niihin liittyvät kuolemat eivät siten ole ainoa seuraus kolmannen ratsastajan ilmaantumisesta vaan seurauksena on myös talouden vinksahtaminen sekä rakkaudettomuus toisten ihmisten hädän edessä.

Neljännen hevosen väriksi on käännetty ”tuhkanharmaa”, mutta kreikankielinen sana khlooros tarkoittaa itse asiassa kalpean vihreää. Sen värinen iho on erittäin sairaan näköinen, kuolemansairaan. Hevosen väri kuvastaa sairautta ja tauteja. Niihin tulee kuolemaan paljon ihmisiä. Ratsastajan nimeksikin mainitaan ”Kuolema”.

Sairauksien ja epidemioiden lisääntyminen maailmassa tuntuu kiihtyvän kaikesta lääketieteen edistyksestä huolimatta. Jumalan toteuttama tuomio maailmalle on vääjäämätön. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei meidän tulisi auttaa niitä, jotka ovat sairaita, nälissään tai sotien ja väkivallan uhreja. Meidän on kuitenkin hyvä tietää, mitä tuleman pitää.

Neljännestä ratsastajasta sanotaan vielä, että sitä seuraa ”Tuonela”. Tuonela on kuolleiden säilytyspaikka viimeistä tuomiota varten. Se on myös eräänlainen tuho- ja kaaosvoima näkymättömässä maailmassa. Sairauksia tuovan ratsastajan takana on siis äärimmäisin tuhovoima, joka nielee ihmisiä mustan aukon tavoin kuoleman omaksi. Kyseessä on synkkä ja pelottava näky, mutta kaiken tämän ihmiset ovat ansainneet synneillään ja rikoksillaan, kuten viidennen sinetin aukeamisesta käy ilmi.

”Ratsastajille annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin.” (Ilm. 6:8)

Kahdeksannessa jakeessa sanotaan, että neljä ratsastajaa saa vallan neljänteen osaan maata. Tämä tarkoittanee, että onnettomuudet eivät välttämättä kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos näin on, lisää tuomioita on tulossa, koska Jumalan kirjaan kirjoitettu kirous koskee koko maailmaa. On tosin mahdollista ymmärtää jae siten, että jokainen neljästä ratsastajasta saa vallan yhteen neljännekseen maailmasta, jolloin jokainen osa maailmasta joutuu jonkin ratsastajan tuhovoimien alle. Ratsastajille kuitenkin annettiin joka tapauksessa valta tappaa. Tämä tapahtuu, kuten 8. jae sanoo, sodalla, nälänhädällä, sairauksilla ja petoeläimien kautta (sekä oletettavasti myös muilla luonnon ilmiöillä).

Neljä ratsastajaa esiintyy jo Sakarjan kirjassa, mutta tuolloin kaikkialla oli vielä hiljaista. Koston päivä ja ratsastajien aika oli kuitenkin tulossa. Silloin kosto kohtaa erityisesti Israelin vihollisia. Näitä voi hyvinkin olla noin neljännes maasta, johon ratsastajille annettiin valta Ilmestyskirjassa. Muun maailman aika tulisi myöhemmin.

”Minä näin yöllä näyn. Mies ratsasti punaruskealla hevosella ja pysähtyi myrttipensaita kasvavaan laaksoon. Hänen jäljessään ratsasti toisia miehiä punaruskeilla, vaaleanruskeilla (KR33: punaisilla) ja valkoisilla hevosilla. Minä kysyin: ’Herrani, keitä nämä ratsastajat ovat?’ Enkeli, joka puhui kanssani, vastasi: ’Sinä saat tietää, keitä he ovat.’ Myrttipensaiden keskelle seisahtunut mies sanoi: ’Nämä ovat ratsastajia, jotka Herra on lähettänyt kulkemaan maata pitkin ja poikin.’ He ilmoittivat Herran enkelille, joka oli seisahtunut myrttipensaiden keskelle: ’Me olemme kulkeneet maata ristiin rastiin, ja yhä on kaikkialla hiljaista.’” (Sak. 1:8–11)

”Näin sanoo Herra Sebaot: Minä rakastan palavasti Jerusalemia, minä puolustan Siionia. Mutta minä vihaan niitä kansoja, jotka kerskuvat olevansa turvassa. Kun minä hetkeksi vihastuin omalle kansalleni, nuo kansat tekivät sen kärsimyksen raskaaksi.” (Sak. 1:14–15)

Viides sinetti

”Kun Karitsa avasi viidennen sinetin, näin alttarin alla niiden sielut, jotka oli tapettu Jumalan sanan ja oman todistuksensa tähden. Ne huusivat kovalla äänellä: ’Kuinka kauan kestää, Valtias, sinä Pyhä ja Tosi, ennen kuin lausut tuomiosi ja kostat meidän veremme maan asukkaille?’ Silloin niille kullekin annettiin valkea vaate ja niitä kehotettiin odottamaan rauhassa vielä vähän aikaa, kunnes niitä ja niiden veljiä, niiden lailla surmattuja Jumalan palvelijoita, olisi täysi määrä.” (Ilm. 6:9–11)

Viidennen sinetin avaamisessa huomio kiinnittyy marttyyreihin, mutta sinetin avaamisen seuraukset eivät kohtaa heitä vaan niitä, jotka ovat heidät surmanneet. Näitä ihmisiä kohtaa Jumalan kosto. Marttyyreistäkin on kuitenkin hyvä sanoa jokunen sana.

On huomionarvoista, että heidät on tapettu ”Jumalan sanan tähden”. Mieleen voi nousta kysymys: ”Mutta eikö heidät tapettu uskon tähden?” Vastaus on: ”Ei varsinaisesti.” Ihmisillähän voi olla monenlaisia uskoja, myös uskoja kristilliseen Jumalaan, mutta vain Raamatun mukainen usko on oikeaa ja pelastavaa. Saatana ei vihaa niitä uskovaksi itseään kutsuvia, jotka tekevät kompromisseja Jumalan sanasta. Hehän vain ajavat hänen asiaansa turmellessaan kristillistä uskoa. Saatanalla ei ole mitään sitä vastaan, jos uskovat eivät pidä Raamattua kokonaan totena ja kokonaan Jumalasta lähtöisin olevana. Mutta jos joku ottaa Raamatun sanan kokonaan todesta ja katsoo sen olevan uskovia velvoittava myös meidän aikanamme, silloin Saatana vihastuu.

Viidennen sinetin marttyyrit on tapettu, ei uskon vaan Jumalan sanan tähden. Toinen asia, joka mainitaan syyksi heidän surmaamiseensa, on heidän todistuksensa. Saatana vihaa paitsi niitä, jotka pitävät kompromissittomasti kiinni Raamatusta, myös niitä, jotka todistavat Jeesuksesta uskosta osattomille. Ei Saatanalla ole mitään sammutetuin lyhdyin kulkevia uskovia vastaan. Ei heistä ole hänelle vaaraa. Saatanan ei tarvitse murehtia heistä, koska eihän kukaan tiedä heidän olevan uskossa. Saatanan ei tarvitse pelätä menettävänsä yhtäkään omaansa Jeesukselle piilouskovien takia. Mutta jos joku avoimesti tunnustautuu uskovaksi eikä ainoastaan tunnustaudu vaan myös aktiivisesti todistaa Jeesuksesta ei-uskoville, silloin Saatana vihastuu.

Evankelioinnin ja Raamatun sanaan pitäytymisen takia surmatut tuntuvat vaativan Jeesukselta kostoa maan päällä asuville. Mieleen voi nousta kysymys: ”Eikö vainoojille pitäisi antaa anteeksi eikä vaatia heille kostoa?” Kyllä, mutta nyt ei ole kysymys siitä. Marttyyrit nimittäin eivät tarkkaan ottaen vaadi Jumalalta kostoa vaan kysyvät, milloin tämä toteuttaa kostonsa vainoojia kohtaan. Se on eri asia. Jumala on ehdottoman oikeudenmukainen ja tähän oikeudenmukaisuuteen kuuluu, että jokainen saa ansionsa mukaan. Armo tosin kohtaa niitä, jotka kääntyvät Jeesuksen puoleen katuen, mutta ei muita. Jumalan on kosto. Hän on maksava.

Käy myös ilmi, että marttyyreitä tulee olemaan jokin tietty määrä, jonka tulee tulla täyteen. Tätä asiaa voi lähestyä kahdella tavalla. Ensinnäkin kyse on Jumalan armollisuudesta. Hän ei anna uskoviensa kärsiä määrättömästi. Marttyyriudellakin tulee olemaan raja, jonka Jumala ei salli ylittyvän. Toiseksi tässä on kyse Jumalan kaikkitietävyydestä. Jumala näkee historian koko kulun ja tietää jo etukäteen, kuinka paljon marttyyreita tulee tarkalleen ottaen kerran olemaan.

Sitä, että Johannes näkee näyssä marttyyrien sielut alttarin alla, ei tule ottaa liian konkreettisesti, sillä liikumme koko ajan näkyjen maailmassa, jossa kaikki ei ole sellaista, mihin olemme normaalisti tottuneet. Muun taivasnäyn tavoin kyseessä on symbolein kommunikoitu kuva. Raamatun mukaan kaikkien kuolleiden sielut, myös marttyyrien, ovat tuonelassa, välitilassa, odottamassa ylösnousemuksen aamua. Taivaassa ei vielä ole ketään paitsi Jeesus: ”Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tänne tullut: Ihmisen Poika.” (Joh. 3:13). Viimeinen tuomio on vasta viimeisenä päivänä.

Alttari, jonka Johannes näkee, on nimenomaan uhrialttari (kreik. thysiasteerion). Vanhan liiton jumalanpalveluksessa uhrialttari rakennettiin siten, että sen päällä poltettavan uhrin tuhka putoaa alttarin alle, mistä se korjataan myöhemmin tuhka-astioihin (2. Moos. 27:1–8). Kun Johannes näkee uhrialttarin ja sen alla marttyyrien sielut, on näyn symbolinen merkitys hänelle selvä: Jeesuksen tähden kuolleet ovat Jumalan edessä kuin polttouhri, pyhä ja kallisarvoinen. Jeesuksen tähden surmatuilla on aivan erityinen paikka Jumalan sydämessä. Marttyyrien uhri on erityisen arvokas.

”Kallis on Herran silmissä hänen hurskaittensa kuolema.” (Ps. 116:15, KR33)

Mutta juuri siksi, että näin on, on Jumalan kosto ankara niille, jotka hänen uskollisiaan surmaavat. Marttyyrit kysyvät: ”Kuinka kauan kestää, Valtias, sinä Pyhä ja Tosi, ennen kuin lausut tuomiosi ja kostat meidän veremme maan asukkaille?” Koska sinä, Jumala, saatat vihdoin voimaan oikeuden? Koska kaikki vääryydet oikaistaan? Koska sinä, Jumala, toteutat vanhurskaat tuomiosi? Heille vastataan: ”Vielä vähän aikaa.” Jeesuksen avatessa viidennen sinetin alkaa tuomio toteutua ja se lopulta kohtaa niitä, jotka ovat surmanneet hänen omiaan.


Kuudes sinetti

”Minä näin, kuinka Karitsa avasi kuudennen sinetin. Maa järkkyi ja vavahteli, aurinko pimeni mustaksi kuin suruvaate, ja kuu muuttui kauttaaltaan verenpunaiseksi. Taivaan tähdet putosivat maahan, niin kuin viikunat varisevat puusta myrskyn sitä ravistellessa. Taivas hävisi näkyvistä kuin kirja, joka kääritään kokoon, ja kaikki vuoret ja saaret siirtyivät paikaltaan. Maan kuninkaat, ylimykset ja sotajoukkojen johtajat, rikkaat ja mahtavat miehet ja kaikki muut, niin orjat kuin vapaat, piiloutuivat luoliin ja vuorten rotkoihin ja huusivat vuorille ja kallioille: ’Kaatukaa päällemme, kätkekää meidät valtaistuimella istuvan katseelta ja Karitsan vihalta! Heidän vihansa suuri päivä on tullut - kuka voi sen kestää?’” (Ilm. 6:12–17)

Kuudennen sinetin avaamista seuraa Herran vihan päivä. Tämä käsite on erittäin tärkeä Vanhassa testamentissa, erityisesti profeettojen julistuksessa ja esiintyy siellä usein. Herran päivään liittyy tuomion lisäksi aina myös suuria luonnonmullistuksia. Jesajan kirjassa sanotaan:

”Itkekää ja vaikeroikaa! Herran päivä on lähellä. Kaiken lyö Korkein maan tasalle. Sen tähden herpoaa jokainen käsi ja jokainen sydän jähmettyy. Kaikki säikähtävät, ihmiset joutuvat tuskan kouristusten valtaan, he vääntelehtivät kuin synnyttäjä, katselevat hämmentyneinä toisiaan, heidän kasvoillaan liekehtii kauhu. Herran päivä tulee ankarana, täynnä raivoa ja hehkuvaa vihaa, se muuttaa maan autioksi ja hävittää sen syntiset asukkaat. Taivaan tähdet ja tähtikuviot kieltävät silloin valonsa loiston. Pimeänä nousee aurinko, eikä kuu säteile valoa. Minä, Herra, vaadin maailman tilille pahuudestaan ja jumalattomat synneistään. Minä teen lopun röyhkeiden ylimielisyydestä, painan maahan väkivaltaisten ylpeyden, ja ihmisiä on oleva vähemmän kuin puhdasta kultaa, vähemmän kuin Ofirin jalokultaa. Sen tähden taivaat järisevät ja maa järkkyy sijoiltaan Herran Sebaotin suuttumuksen vuoksi hänen vihansa päivänä.” (Jes. 13:6–13)

Maailmanajan lopulla, kun ihmiset ovat täyttäneet syntiensä mitan, Jumalan erityinen viha kohtaa paitsi ihmiskuntaa myös muuta luomakuntaa, koska ne molemmat ovat syntiinlankeemuksen kirouksen alaisia. Raamattu kutsuu tätä hetkeä maailmanhistoriassa Herran päiväksi.

Jumalan armon aika on Herran päivän koittaessa kulunut loppuun. Hän on antanut ihmisille aikaa parannukseen ja kutsunut kärsivällisesti yhteyteensä, mutta nyt on tullut raja vastaan, jonka jälkeen hän ei enää odota. Jumalan vanhurskaus vaatii, että pahuudelle täytyy asettaa raja, ja että ihmiskunnan on saatava rikoksistaan rangaistus. Herran päivä on täynnä hänen vihaansa, ”täynnä raivoa ja hehkuvaa vihaa”. Ihmiset joutuvat silloin kauhun valtaan ja vääntelehtivät tuskassa.

Herran päivään liittyy paitsi ihmisten laajamittaista surmaamista myös suuria luonnonmullistuksia. Samoin kuin Jesajan profetiassa myös Ilmestyskirjan kuvauksessa Herran päivän tulemiseen liittyy auringon, kuun ja tähtien valon sammuminen sekä jonkinlainen ”taivaan järkkyminen”. Ilmestyskirja kuvaa tätä taivaan käärimiseksi kokoon kirjakäärön tavoin Jesajan toisen profetian mukaisesti:

”Itse Herra on vihastunut kaikkiin kansakuntiin, hänen vihansa kohtaa kansojen joukot. Hän on vihkinyt ne tuhon omiksi, jättänyt ne teurastajan käsiin. Surmatut jätetään hautaamatta, löyhkä nousee heidän raadoistaan, heidän verensä valuu pitkin vuoria. Taivaan voimat hajoavat, ja taivas kiertyy kokoon kuin kirjakäärö. Sen tähtien joukot varisevat maahan kuin viiniköynnösten lakastuneet lehdet, niin kuin kuivettuneet viikunat karisevat puusta.” (Jes. 34:2–4)

Jumala on vihastunut kaikkiin kansakuntiin, ei siis vain Israeliin tai sen ympäryskansoihin. Tämä profetia koskee koko maailmaa. Jesajan 34. luvun profetia on eskatologinen eli lopun aikoja koskeva. Surmattujen jättäminen hautaamatta raadonsyöjälintujen iloksi mainitaan myös Ilmestyskirjan lopulla (Ilm. 19:17–21). Se tarkoittaa, että heidän kuolemansa ei ole kunniakas.

Nykyisin kuulee harvoin opetusta tai puhetta Jumalan vihasta. Mikäli monia aikamme saarnoja on uskominen, Jumala on ikään kuin pehmolelu, jolle voi leperrellä kaikkia mukavia asioita ja josta voi hakea lohtua tarpeen tullen, mutta joka ei ole millään tavalla vaarallinen. Raamattua tunteva ihminen ei kuitenkaan löydä tällaista jumalaa pyhän kirjan lehdiltä. Ihminen, jonka jumalakäsitys muistuttaa enemmän pehmolelua kuin taivaallista kiivasta majesteettia, pettyy Jumalaan heti, kun tämä ei vastaakaan kaikkiin hänen tarpeisiinsa eikä vastaa sitä kuvaa, jonka ihminen on Jumalasta itselleen muotoillut. Meidän tulee muotoilla käsityksemme Jumalasta Raamatun perusteella – ja nimenomaan koko Raamatun. Jumala ei ole halinalle vaan majesteetti, jonka kosketus järisyttää maailmoja, kuten viimeisten aikojen luonnonmullistuksista huomaamme.

Raamatussa maanjäristykset liittyvät usein Jumalan rankaisutuomioihin. Niillä tuntuu olevan myös jokin laajempi merkitys. Ihmiskunnan lisäksi myös eloton luonto on syntiinlankeemuksen turmelema ja siksi sekin tullaan kerran hävittämään (Ilm. 21:1). Raamattu sanoo, että luontokin huokaa uuden maailman synnytystuskissa (Room. 8:22). Maanjäristykset ovat eräänlainen maapallon huokaus kivuissa.

”Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä. Mutta kaikki tämä on vasta synnytystuskien alkua.” (Matt. 24:7–8)

Erityisesti Joelin kirjassa ennustetaan Herran päivän mullistuksista. Silloin Jumalan hävitystuomio tapahtuu paitsi luonnon järkkymisen ja Jumalan välittömän toiminnan kautta myös oudon, uudenlaisen kansan nousemisen ja esiintymisen myötä.

”Vaviskaa, kaikki maan asukkaat: Herran päivä tulee. Se on jo lähellä. Se on pimeyden ja synkeyden päivä, pilven ja sumun päivä. Niin kuin aamurusko leviää vuorille, niin levittäytyy maahan suuri ja väkevä kansa. Sellaista kansaa ei ole ennen ollut eikä koskaan enää ole, ei tulevienkaan sukupolvien aikana. Hävittävä tuli kulkee sen edellä, leimuava liekki sen jäljessä. Maa on sen edessä kuin Eedenin puutarha, sen jäljessä kuin eloton aavikko. Mikään ei säästy tuholta. Hyökkääjät ovat näöltään kuin hevoset, ne juoksevat kuin ratsut. Ne hyppivät vuorten harjanteilla rämisten kuin sotavaunut, rätisten kuin olkia ahmiva liekki. Ne ovat kuin väkevä sotajoukko, taisteluun valmis.” (Joel 2:1–5)

Tämä Joelin profetian kuvaus ei sovi yhteen minkään muinaisen armeijan kanssa. Esimerkiksi vuorten huipulta toiselle hyppiminen ei ole ihmisille mahdollista. Hyökkääjien edellä käy myös tuli ja niiden ulkonäkö oudoksuttaa Joelia näyssään. Ne eivät ole hevosia, ne eivät ole ihmisiä. Ne sen sijaan näyttävät ikään kuin hevosilta. Niistä lähtee myös outo rätinä, kuin tuli ahmisi olkia.

”Maa järisee niiden edessä, taivas vapisee. Aurinko ja kuu pimenevät, tähtien loiste sammuu. Herra itse johtaa sotajoukkoa jylisevällä äänellään. Valtava on hänen sotaväkensä, väkevä hänen käskynsä toteuttaja. Herran päivä on suuri, pelottava ja hirmuinen. Kuka sen kestää?” (Joel 2:10–11)

Taivas vapisee, aivan kuten Ilmestyskirjakin ilmoittaa. Samoin pimenevät aurinko, kuu ja tähdet. Outo armeija toteuttaa Jumalan rankaisutuomioita koko maailmaa kohtaan. Se on pelottavaa ja hirmuista. Johannes kertoo, että ihmiset ”piiloutuivat luoliin ja vuorten rotkoihin ja huusivat vuorille ja kallioille: ’Kaatukaa päällemme, kätkekää meidät valtaistuimella istuvan katseelta ja Karitsan vihalta! Heidän vihansa suuri päivä on tullut - kuka voi sen kestää?’” (Ilm. 6:15–17).

Kosmisia merkkejä näkyy taivaalla ja maan päällä. On paljon verta, koska ihmisiä kuolee suurin joukoin. On paljon tulta ja savua, koska hävitys on suurta. Pimeys peittää maan. Joel jatkaa:

”Minä annan teidän nähdä merkkejä taivaalla ja maan päällä: verta, tulta ja savupatsaita. Aurinko pimenee, kuu värjäytyy vereen, ennen kuin koittaa Herran päivä, suuri ja pelottava. Mutta jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.” (Joel 3:3–5)

Vaikka Herran päivä on ankara ja hirvittävä, täynnä hänen vihaansa, niin että rohkeinkin huutaa pelon ja kauhun vallassa, on kaiken keskellä kuitenkin vielä mahdollisuus pelastua: ”Mutta jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.” Jos joku katuen kääntyy tuskassaan Jumalan puoleen, hän pelastuu. Jumala tarjoaa armoa ja pelastusta vielä viime metreilläkin.

Mutta ne, jotka eivät taivu, vaan syyttävät Jumalaa pahuudesta heitä kohtaavien rankaisutuomioiden takia, eivät pelastu. Heille Jumala ei todellisuudessa ole Jumala, jolla on oikeus rankaista, vaan he ajattelevat, että Jumala on vain heitä varten, heitä palvellakseen. Jos Jumala ei tee kaikessa niin kuin he haluavat, häntä syytetään, kirotaan ja hänet hylätään. Heidän tuomionsa on vääjäämätön. ”Oma tyhmyys vie ihmisen harhaan, mutta silti hän on katkera Herralle.” (Sananl. 19:3).

”Kansat lähtevät liikkeelle, rientävät Josafatinlaaksoon. Sinne minä asetan istuimeni ja siellä minä tuomitsen kaikki kansat. Lähettäkää sirppi, elo on jo kypsää. Tulkaa polkemaan viinikuurnaa, se on jo täynnä, altaissa viini kuohuu yli reunojen. Suuri on kansojen pahuus. Väkeä tungeksii tuomion laaksossa, sillä lähellä on Herran päivä. Aurinko ja kuu pimenevät, tähtien loiste sammuu. Herra ärjyy Siionista, antaa äänensä kaikua Jerusalemista. Silloin taivas ja maa vapisevat. Mutta Herra on kansansa turva, Israelin vuorilinna.” (Joel 4:12–16)

Nimi Joosafat tarkoittaa ”Herra tuomitsee”. Noin vuodesta 300 eKr. lähtien erästä Jerusalemin lähellä olevaa laaksoa on kutsuttu tällä nimellä, mutta Joelin kirjan kirjoitusaikana 800-luvun lopulla eKr. sen nimistä laaksoa ei ollut olemassa. Siksi kyse ei välttämättä ole jostakin erityisestä paikasta vaan enemmänkin tuomion kuvasta, tai sitten konkreettinen tuomion laakso syntyy Jeesuksen tullessa takaisin suuressa voimassa (Sak. 14:4).

”Mutta kohta noiden päivien ahdingon jälkeen aurinko pimenee eikä kuu anna valoaan. Tähdet putoavat taivaalta ja taivaiden voimat järkkyvät. Silloin taivaalle ilmestyy Ihmisen Pojan merkki. Kaikki maan sukukunnat parkuvat (huutavat kauhusta), kun näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Suuren torven soidessa hän lähettää enkelinsä neljälle ilmansuunnalle kokoamaan kaikkialta, maan kaikista ääristä ne, jotka hän on valinnut.” (Matt. 24:29–31)

Kun Jeesus avaa kuudennen sinetin ja Herran päivä koittaa, seurauksena on maanjäristyksiä, auringon pimeneminen ja kuun värjäytyminen vereen. Myös tähtien valo sammuu ja taivas häviää näkyvistä. Vuoret ja saaret siirtyvät paikoiltaan ja kaikki ihmiset, myös mahtavat ja vaikutusvaltaiset, piiloutuvat peloissaan. Herran päivän koittamista seuraa Jeesuksen toinen tuleminen suuressa voimassa taivaan pilvien keskellä. Herran päivä on lähellä maailmanloppua.

Mielenkiintoista on, että myös Jeesuksen ristiinnaulitsemista seurasi maanjäristyksiä ja suuri pimeys. Tällöin Jumalan viha kohtasi Jeesusta ristillä. Jeesuksesta tuli syyllinen kaikkina aikoina eläneiden ihmisten kaikkiin synteihin ja rikoksiin. Herran päivänä aikojen lopulla Jumalan viha kohdistuu kaikkiin niihin, jotka eivät ole suostuneet Jeesuksen sovitettaviksi. Jos ihminen turvautuu Jeesukseen, on hänen ansaitsemansa Jumalan viha kohdistunut Jeesukseen. Mutta jos ihminen ei tähän suostu, Jumalan viha kohtaa häntä täysimääräisesti. ”Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.” (Hepr. 10:31, KR38).


Jumalan palvelijat merkitään sinetillä

”Tämän jälkeen näin neljä enkeliä, jotka seisoivat maan neljällä kulmalla ja pidättelivät maan neljää tuulta, ettei mikään niistä puhaltaisi yli maan ja meren eikä vasten ainoatakaan puuta. Ja vielä näin yhden enkelin, joka nousi idästä kantaen elävän Jumalan sinettiä. Hän huusi kovalla äänellä noille neljälle enkelille, joille oli annettu valta hävittää maata ja merta: ’Älkää hävittäkö maata, älkää merta älkääkä puita, ennen kuin olemme painaneet sinetin meidän Jumalamme palvelijoiden otsaan.’” (Ilm. 7:1–3)

Herran päivän tuomioita viivytetään hieman. Syynä on, että Jeesuksen omat voidaan merkitä Jumalan sinetillä, jottei heihin kohdistuisi Jumalan viha, joka kohtaa koko maailmaa. Vasta merkitsemisen jälkeen lähtevät liikkeelle enkelit, joille on annettu ”valta hävittää maata ja merta”. Näin Jeesus varjelee omansa viimeisten päivien rankaisutuomioilta. Uskovat joutuvat kyllä vainotuiksi ja suureen ahdistukseen, mutta heitä ei kohtaa Herran viha.

Jokseenkin samaan tapaan israelilaiset merkitsivät Egyptin orjuudessa ovenpielensä karitsan verellä, jotta Jumalan rankaisutuomioita toteuttava kuolemanenkeli ei koskisi heihin. Näin he pelastuivat egyptiläisiä kohdanneilta rangaistuksilta. Myös Jerusalemin tuhon edellä Jumala käski enkeleitään merkitsemään kaikki ne, jotka sydämessään kärsivät sen tähden, että kaupungin ihmiset elivät synnissä:

”Herra huusi pellavapukuiselle miehelle, jolla oli kirjoitusvälineet vyössään, ja sanoi hänelle: ’Kulje Jerusalemin halki, koko kaupungin läpi laidasta laitaan, ja tee merkki kaikkien niiden otsaan, jotka huokaavat ja valittavat kaupungissa tehtävien iljettävyyksien tähden.’ Sitten kuulin hänen sanovan toisille miehille: ’Kulkekaa hänen perässään kaupungin halki ja tappakaa säälittä, ketään säästämättä. Tappakaa vanhukset ja nuoret miehet, neidot, naiset ja lapset, tappakaa heidät viimeistä myöten, mutta älkää kajotko kehenkään, jolla on merkki. Aloittakaa minun temppelistäni.’” (Hes. 9:3–6)

”Aloittakaa minun temppelistäni!” Jumalan tuomio on kovin niitä kohtaan ja alkaa niistä, jotka ovat hänen seurakunnassaan, jotka kutsuvat itseään uskoviksi, mutta ovat mukana samassa saastassa kuin maailman ihmiset. ”Tuomio alkaa Jumalan huoneesta.” (1. Piet. 4:17).

”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te teette siitä rosvojen luolan.” (Matt. 21:13)

Näin sanoessaan Jeesus ei viitannut temppelin rahanvaihtajien korruptoituneisuuteen, vaikka näin on virheellisesti usein opetettu, vaan Jeremian kirjan 7. lukuun. Mikä siis on rosvojen luola? Se on paikka, jonne nämä rikoksia tehtyään pakenevat lain tuomiota. Ihmiset ajattelivat, että he voivat elää väärin, kunhan vain harjoittavat uskoaan ja käyvät seurakunnassa. Usko ja seurakunta olivat heille pakopaikka rangaistuksesta, peite pahuudelle. He olivat sovituksen ja Jumalan armon väärinkäyttäjiä.

Joka on syntynyt uudesti ylhäältä, kärsii sydämessään siitä pahuudesta, jota maamme ihmiset tekevät. Mutta se, jolle ihmisten synnit eivät ole ongelma vaan joka hyväksyy ja ymmärtää, ei ole Jumalan oma. Hän on itse osallinen siitä samasta hengestä, joka vaikuttaa maailman ihmisissä, pimeyden lapsissa. Jumalan sinetti merkitään vain niihin, ”jotka huokaavat ja valittavat kaupungissa tehtävien iljettävyyksien tähden” (Hes. 9:4).

”Jumala tuomitsi Sodoman ja Gomorran kaupungit polttamalla ne poroksi ja antoi näin varoittavan esimerkin vastaisten aikojen jumalattomille. Sen sijaan hän pelasti hurskaan Lootin, jonka mieltä jumalattomien riettaus painoi. Päivästä päivään tuo hurskas mies sydämessään kärsi, kun hän joutui elämään heidän keskellään ja katselemaan ja kuuntelemaan heidän jumalattomuuttaan.” (2. Piet. 2:6–8)

On myös tärkeää huomata, että sinetillä merkittävät merkitään vasta täällä ajassa. Heitä ei merkitä ”ennen maailman luomista”, niin kuin predestinaation kannattajat virheellisesti uskottelevat. Samalla tavalla kuin Jumala voi merkitä sinetillään, hän voi myös ottaa sinettinsä pois. Vaikka Saul voideltiin Israelin kuninkaaksi, hän menetti voitelunsa, koska ei enää pitänyt kiinni Jumalan sanasta. Hänen kohtalonsa on varoitus meille kaikille. Jos hylkäämme Raamatun sanan, hylkää Jumala myös meidät.

”Koska sinä olet hylännyt Herran sanan, on myös hän hylännyt sinut.” (1. Sam. 15:23, KR33)

144 000 israelilaista

”Minä kuulin myös sinetillä merkittävien määrän. Sinetin sai 144 000, ja heitä oli kaikista Israelin heimoista: Juudan heimosta sai sinetin kaksitoistatuhatta, Ruubenin heimosta kaksitoistatuhatta, Gadin heimosta kaksitoistatuhatta, Asserin heimosta kaksitoistatuhatta, Naftalin heimosta kaksitoistatuhatta, Manassen heimosta kaksitoistatuhatta, Simeonin heimosta kaksitoistatuhatta, Leevin heimosta kaksitoistatuhatta, Isaskarin heimosta kaksitoistatuhatta, Sebulonin heimosta kaksitoistatuhatta, Joosefin heimosta kaksitoistatuhatta ja Benjaminin heimosta kaksitoistatuhatta.” (Ilm. 7:4–8)

Israelin heimoihin kuuluvat Jeesuksen omat merkitään sinetillä ensin, mutta kyseiset heimot edustavat tässä myös laajemmin kaikkia Jumalan omia. 144 000 on symbolinen luku (12 kertaa 12 000), joka kuvaa Jumalan valinnan vahvuutta. Kaksitoista on erityisesti Jumalan hallintavallan luku, joka esiintyy Ilmestyskirjassa etenkin uudessa Jerusalemissa (Ilm. 21:9–22:5), jossa Jumala hallitsee täydellisesti ja on kaikki kaikessa. Se on sitä kautta myös liittojen luku, joiden kautta Jumalan hengellinen valtakunta on tullut esiin maailmassa: vanhassa liitossa 12 kantaisää, uudessa liitossa 12 apostolia.

Israelin 12 heimon mainitseminen tässä kuvaa myös sitä, että Jumala ei ole hylännyt kansaansa vaan sen valinta on voimassa myös aivan viimeisinä aikoina. Mutta silti:

”Vaikka Israelin lapset olisivat luvultaan kuin meren hiekka, niin pelastuu heistä vain jäännös.” (Room. 9:27, KR38)

Enkelin luettelosta puuttuu kuitenkin yksi heimo, Danin heimo, mikä on hämmentänyt monia. Sen tilalla on Josefin toinen poika Manasse.

”Josefin heimolla” viitataan puolestaan tässä tekstissä, kuten profeettojen kirjoissakin, esikoisuuden Jaakobilta saaneeseen Joosefin nuorempaan poikaan Efraimiin (1. Moos. 48:13–20), joka edustaa Joosefin heimoa (Hes. 37:16–19, Sak. 10:6–7).

Danin heimo on voinut hävitä Johanneksen aikaan mennessä tai tulla häviämään ennen Jeesuksen toista tulemusta, mutta tämä ei silti ole riittävä selitys sen puuttumiselle Israelin heimojen luettelosta. Danin heimo näyttää olevan hylätty. Syitä on etsittävä Vanhasta testamentista.

Ensimmäinen Dania koskeva lausuma löytyy Jaakobin profetiasta:

”Dan on ajava kansansa asiaa yhtenä Israelin heimoista. Dan on oleva käärmeenä tiellä, polulla kyynä, joka puree hevosta vuohiseen, niin että ratsastaja suistuu maahan. Herra, sinulta minä odotan pelastusta!” (1. Moos. 49:16–18)

Vaikka Dan ajaa kansansa asiaa (ainakin jonkin aikaa) yhtenä Israelin 12 heimosta, verrataan sitä kuitenkin käärmeeseen, joka kuvaa jo 1. Mooseksen kirjassa Saatanaa. Historian edetessä danilaisten pahuus lisääntyy. Maan valloituksen aikoihin danilaiset eivät ottaneet haltuun heille osoitettua maata vaan asettuivat muualle (Joos. 19:40–48). Tuomarien aikana danilaiset syyllistyivät räikeään epäjumalanpalvelukseen ja julmaan väkivaltaan (Tuom. 18:11–31). Tämä epäjumalanpalvelus jatkui satoja vuosia eikä koskaan varsinaisesti lakannut.

800-luvulla eKr. danilaiset ajautuivat entistä syvemmälle epäjumalanpalvelukseen. Muun muassa toinen Jerobeamin epäjumalankuvista, kultavasikoista, asetettiin Daniin, jolloin siitä tuli merkittävä epäjumalanpalveluksen keskuspaikka. Aamoksen kirjassa sanotaan suoraan, ettei Danin heimon jumala ole enää Herra vaan epäjumala:

”He vannovat sen nimeen, joka on Samarian epäjumala ja sanovat: ’Niin totta kuin sinun jumalasi elää, Daan, ja niin totta kuin elävät Beerseban menot!’ He kaatuvat eivätkä enää nouse.” (Aam. 8:14, JKR)

Vaikka Hesekielin temppelissä on vielä mukana Danin portti (Hes. 48:30–35) ja temppelinäyssä Danin maa-alue (Hes. 48:1–2), puuttuu Danin heimo kuitenkin jo 1. Aikakirjan lukujen 4–8 sukuluetteloista Ilmestyskirjan tapaan.

Danin kohtalo Israelin heimona muistuttaa jossain määrin Juudaksen kohtaloa Jeesuksen apostolina. Molemmat luopuivat siitä asemasta ja oikeudesta, joka heillä oli. Joku toinen otti heidän kaitsijantehtävänsä. Danin paikan otti Joosefin toisen pojan Manassen heimo. Juudaksen paikan otti Mattias (tai Paavali).


Lukematon joukko pelastettuja

”Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: ’Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!’ Kaikki enkelit seisoivat valtaistuimen, vanhinten ja neljän olennon ympärillä, ja he heittäytyivät kasvoilleen valtaistuimen eteen ja osoittivat Jumalalle kunnioitustaan sanoen: ’Aamen. Ylistys ja kirkkaus, viisaus, kiitos, kunnia, valta ja voima meidän Jumalallemme aina ja ikuisesti! Aamen.’” (Ilm. 7:9–12)

Israelilaisten jälkeen Johannes näkee myös kaikki muut pelastuneet. Kyseessä on tulevaisuuden kuva. Heitä tulee olemaan kaikista kansoista, heimoista ja kielistä. Palmunoksia heilutetaan Jeesuksen edessä aivan samoin kuin silloin, kun hän ratsasti aasilla Jerusalemiin. Se kuvaa riemua pelastajan saapumisesta.

Se, että pelastuneita tulee olemaan kaikista maista, kansoista, heimoista ja kielistä, on toisaalta lupaus ja toisaalta haaste. Jumala on ilmoittanut meille, että hän ei pidä mitään etnistä ryhmää eriarvoisena suhteessa toiseen. Pelastus koskee kaikkia ja tulee tavalla tai toisella saavuttamaan lopulta kaikki ihmisryhmät. Toisaalta tämä on kuitenkin haaste, koska se tarkoittaa, että Jeesus ei tule takaisin, ennen kuin kaikki kansalliset ja kielelliset ryhmät maailmassa on saavutettu evankeliumilla (Matt. 24:14).

Tämä tieto ei saisi myöskään tuudittaa meitä vääränlaiseen rauhaan. Vaikka on totta, että ainakin yksi ihminen pelastuu jokaisesta maasta, kansasta, heimosta ja kieliryhmästä, meille ei kuitenkaan ole luvattu enempää. Vaikka on totta, että pelastuneita on suuri joukko, jota Johannes ei kyennyt laskemaan, heitä on kuitenkin vähän verrattuna siihen, kuinka moni joutuu kadotukseen (Matt. 7:13–14, Luuk. 13:23–24). Mitään ennalta määrättyä pelastuneiden lukumäärää ei Jumala ole asettanut. Me voimme vaikuttaa joko hyvässä tai pahassa siihen, kuinka moni tulee pelastumaan. Me voimme joko tehdä lähetystyötä tai laiminlyödä sen.

Pelastettujen ylistyksessä sanotaan:

”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!” (Ilm. 7:10)

Käy ilmi, että pelastus on lähtöisin Jumalasta, ei ihmisestä, ja se on tullut ihmisten osaksi Karitsan eli Jeesuksen kautta. Jokainen ihminen on syntinen ja rikkonut Jumalaa vastaan. Ihminen ei ole ansainnut teoillaan muuta kuin Jumalan vihan ja iankaikkisen rangaistuksen helvetissä. Kuitenkin Jumala rakkaudessaan tuli itse ihmiseksi Jeesuksessa ja kärsi sen rangaistuksen, joka meille kuuluisi. Jeesus on kärsinyt sijaisena puolestamme. Tämä sovitustyö luetaan sen hyväksi, joka ottaa Jeesuksen vastaan Herranaan ja pelastajanaan. Hän ei joudu helvettiin vaan pääsee kuoleman jälkeen Jumalan luo. Mutta se, joka torjuu Jeesuksen, joutuu itse kärsimään rangaistuksen synneistään. Hän joutuu helvettiin.

Johannes näkee enkelien heittäytyvän kasvoilleen valtaistuimen eteen. Nämä mainitsevat seitsemän asiaa, jotka kuuluvat Jumalalle: ylistys, kirkkaus, viisaus, kiitos, kunnia, valta ja voima. Luettelo on muutoin sama kuin Ilm. 5:12, mutta rikkauden tilalla on nyt kiitos. Ehkä tämä kuvaa sitä, että tuolloin kerran, kun kuolema on ainiaaksi nielty, ovat taivaan aarteet tulleet ihmisten omaksi, jolloin tilalla on enää kiitos siitä, mitä Jumala on tehnyt kaikkien hyväksi.


Pelastuksen lohdullisuus

”Yksi vanhimmista kysyi minulta: ’Keitä nämä valkeavaatteiset ovat? Mistä he ovat tulleet?’ Minä vastasin: ’Herra, sinä sen tiedät.’ Hän sanoi minulle: ’Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta (KR38: ahdistuksesta). He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sen tähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä hänen pyhäkössään päivin ja öin, ja hän, joka istuu valtaistuimella, on levittänyt telttansa heidän ylleen. Nälkä ei heitä enää vaivaa, ei jano, enää ei heitä polta aurinko eikä paahtava helle. Karitsa, joka on valtaistuimen edessä, kaitsee heitä ja vie heidät elämän veden lähteille, ja Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet.’” (Ilm. 7:13–17)

Johannes saa näkymän siihen, mitä kerran tuleman pitää, millaista on viimeisen tuomion jälkeen. Silloin kaikki entinen on mennyt. Silloin on Jeesuksen omilla jäljellä enää pelastuksen riemu ja suuri lohdutus kaikista vaivoista. Silloin Jumalan rakkaus omiaan kohtaan on täydellistä.

Taivaaseen päässeiden vaatteet on valkaistu Karitsan veressä. Käsillä ei siis enää ole tilanne, jossa meidän likaiset vaatteemme olisi verhottu Kristuksen puhtaalla vaatteella, hänen lahjavanhurskaudellaan. Synti on nyt lopullisesti hävitetty eikä sitä enää ole. Viimeisellä tuomiolla vapauttavan päätöksen saaneet on tehty, ei enää vain julistettu vanhurskaiksi. Tavallinen ihmisen tai eläimen veri ei puhdista vaan tahraa. Mutta Jeesuksen veri on ainoa, joka tekee puhtaaksi. Sen tuoma puhtaus ei ole fyysistä vaan hengellistä puhtautta.

Tämä Ilmestyskirjan kohta on yksi kaikkein lohduttavimmista kohdista Raamatussa. Se on suurenmoinen! Jeesuksen omat ovat tulleet suuresta ahdistuksesta. Maan päällä on ollut paljon kärsimyksiä, ahdistuksia, vaivaa ja vainoa. Nyt se kaikki on lopullisesti ohi. Ei ole enää murhetta eikä itkua. Kaikki on paremmin.

Taivaaseen päässeet palvelevat Jumalaa päivin ja öin. Jumala on heidän suojanaan ja turvanaan, mitä kuvaa teltan levittäminen. Ei ole enää nälkää eikä janoa, ei kylmyyttä eikä kuumuutta. Kaikki on hyvin. Mistään ei ole puutetta. Jeesus johtaa ihmiset elävän veden lähteille – ikuisen elämän lähteille. Jumala antaa heille lopullisen ja täydellisen lohdutuksen kaikesta kärsimyksestä. Kaikki entinen on mennyt. Jäljellä on vain Jumalan suunnaton hyvyys ja rakkaus omiaan kohtaan, ikuinen ilo ja onni.

Yksi syy, miksi Jumala sallii kärsimysten kohdata meitä maan päällä, on mahdollisesti siinä, ettemme pitäisi maailmaa kotinamme. Todellinen Isän koti on taivaassa. Jos meillä olisi kaikki hyvin maan päällä, miksi kaipaisimme taivaaseen? Heprealaiskirjeessä sanotaan suoraan, että uskovat ovat ”vieraita ja muukalaisia maan päällä”, ja hyvä niin:

”Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät (vielä) saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.” (Hepr. 11:13–16)

Moni ihminen uskoo ja turvautuu Jumalaan tämän elämän asioiden takia. Jollakulla voi olla ongelmia elämässään, joihin hän etsii ratkaisua uskosta. Toinen taas saattaa ajatella saavansa lisää hyviä asioita itselleen Jumalaan turvautumisen seurauksena. Tällainen ei kuitenkaan saa olla motiivimme uskoa Herraan. Vaikka Jeesus paransi maan päällä ollessaan sairaita, hän ei tullut tänne lääkäriksi vaan pelastajaksi helvetin rangaistuksesta. Uskon tähtäyspisteen tulee olla ikuisuudessa. Tätä ei saa unohtaa. Taivasta ei saa unohtaa. Raamattu sanookin selvästi:

”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.” (1. Kor. 15:19)

Seitsemäs sinetti

”Kun Karitsa avasi seitsemännen sinetin, taivaassa syntyi hiljaisuus, ja sitä kesti puolen tunnin verran. Minä näin, kuinka niille seitsemälle enkelille, jotka seisoivat Jumalan edessä, annettiin seitsemän torvea. Vielä tuli yksi enkeli, joka asettui alttarin ääreen kädessään kultainen suitsutusastia. Hänelle annettiin paljon suitsuketta, jotta hän valtaistuimen edessä olevalla kultaisella alttarilla liittäisi suitsutusuhrin kaikkien pyhien rukouksiin. Niin nousi suitsutuksen savu enkelin kädestä Jumalan eteen yhdessä pyhiltä tulevien rukousten kanssa. Enkeli otti suitsutusastian, täytti sen alttarin tulella ja sinkosi tulen alas maan päälle, ja ukkonen jylisi, salamat leimusivat ja maa järähteli.” (Ilm. 8:1–5)

Seitsemättä sinettiä seuraa hiljaisuus. Tämä voi pikaisesti luettuna tuntua merkityksettömältä asialta tai pelkältä siirtymävaiheelta seuraaviin tapahtumiin ja siksi se on helppo ohittaa. Taivaassa oleva hiljaisuus ei ole hyvä asia. Jos Taivas, Jumala on vaiti, se on kauheaa ja piinallista. Oletko ollut tilanteessa, jossa olet rukoillut Jumalaa avuksi ja on tuntunut, että hän ei vastaa vaan on vain hiljaa? Se on tuskallista ja vaikeaa. Ei ole hyvä olla tilanteessa, jossa on kuin yksin maailmassa. Mieti maailmaa, jossa ei olisi lainkaan ääniä. Kukaan ei puhuisi sinulle eikä kukaan vastaisi, kun puhut. Sellaisessa maailmassa ei ole hyvä olla.

Hiljaisuuden lisäksi seitsemännen sinetin avaamisesta seuraa myös enkelin toiminta. Hänellä on kultainen suitsutusastia, jonka suitsuke liitettiin kaikkien pyhien rukouksiin, ja niin suitsuke ja pyhien rukoukset nousivat Jumalan eteen. Enkeli vielä heittää astian maan päälle, mikä aiheuttaa myrskyjä ja maanjäristyksiä. Suitsutuksen savu kuvaa Pyhää Henkeä, joka liittyy pyhien eli Jeesukseen uskovien rukouksiin. Pyhä Henki on se, joka ”puhuu” rukoukset Jumalalle. Pyhä Henki myös rukoilee sanattomin huokauksin:

”Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta.” (Room. 8:26–27)

Vanhan liiton jumalanpalveluksessa tuli olla Herran edessä suitsutusta joka päivä (2. Moos. 30:7–8). Suitsutus on rukouksen vertauskuva ja jatkuva suitsutus liitonmajassa ja myöhemmin temppelissä oli osoituksena, että Jumalan kansa jatkuvasti rukoilee Herraansa. Suitsutusastian heittäminen maan päälle aiheuttaa myrskyjä ja maanjäristyksiä. Tämä merkitsee Jumalan vastausta uskovien rukouksiin ja näiden vastausten voimaa sekä myös tuomion ja rangaistuksen tuloa maailman ihmisten osaksi.

Seitsemäs sinetti sijoittuu kuudennen sinetin tavoin aikaan juuri ennen Jeesuksen toista tulemusta. Tuolloin maailmaa kohtaavat suuret myrskyt ja maanjäristykset, kun Ihmisen poika laskeutuu maan päälle suuressa voimassaan. Myös taivaan hiljaisuus kuvaa Jumalan armon ajan loppumista, jolloin Jumala ei enää vastaa ihmisille. Hän ei enää armahda vaan tulee ainoastaan kostajana ja rankaisijana hänestä luopuneelle maailmalle.


=> Edelliseen lukuun => Sisällysluetteloon => Seuraavaan lukuun